Kategoria: muistelmat

Jonain toisena aikana olin päivä­hoi­dossa Eevalla punai­sessa puuta­lossa. Sinne mentiin aina epäin­hi­mil­lisen aikaisin, tuskin paljoa kuuden jälkeen. Joil­lain kerroilla en ollut vielä kunnolla herän­nyt­kään, ja sain mennä jatka­maan unia.

Eeva oli noin mummini ikäinen ja käytti sisäl­läkin tummen­tavia laseja. Tuskinpa tunnis­taisin häntä vielä­kään ilman niitä. Toinen tava­ra­merkki olivat maailman parhaat tomaat­ti­juus­to­näk­ki­leivät. Meillä kotona ei syöty näkkäriä, ja sillä oli ankean leivän maine. Mummi­lassa näkkäriä liotet­tiin ilta­teessä, kunnes se oli pehmeää, juusto sulaa ja teeve­dessä lilli marga­rii­ni­kuplia. Eevalla näkkäriä syötiin kuin rehel­listä leipää.

En muista olinko hoito­paikan ainut alle koului­käinen, vai miksi päivät Eevan talossa tuntuivat loput­toman pitkiltä ja yksi­näi­siltä. Vanhoissa tele­vi­sioissa oli semmoinen ominai­suus, että jos ohjel­massa oli tarpeeksi kauan hiljaista, alkoi kuulua vaimeasti pitkä ja kimeä piiiiiii. Niinä pitkinä päivinä minusta tuntui, että pääni päästi tuon äänen.

Olin päivä­hoi­dossa monissa eri paikoissa, joitain aikoja saman rivi­talon Sirpalla. Kerran Sirpa oli kaata­massa lasiini maitoa. Kun maitoa oli mieles­täni tarpeeksi, siirsin lasin nopeasti sivuun. Niinhän vesi­hanan altakin siir­re­tään. Maitoa kaatui tietysti pöydälle, ja Sirpa läksytti minua. En muista sainko häntä ymmär­tä­mään, etten ollut tehnyt temppua ilkeyt­täni. Olin vain daiju sillä tavalla kuin lapset ovat.

Toisen kerran väitin Sirpalle, että olin oppinut seiso­maan käsil­läni. ”No näytä”, Sirpa sanoi. Nousin sohvalta olohuo­neen matolle käsin­sei­son­taan ja jatkoin samaa vauhtia tikkusuo­rana seläl­leni maahan. Yritin itkeä, mutta pallea kramp­pasi niin, etten saanut ilmaa.

Aloitin pianon­soiton opinnot neljän kunnan yhtei­sessä musiik­kio­pis­tossa 11-vuoti­aana syksyllä 1993. Ensim­mäinen opet­ta­jani oli Puolasta muut­tanut Irena K., jolla oli vahvat silmä­lasit ja vain pelot­tavia ilmeitä. Tunnit pidet­tiin kirkon­kylän ala-asteen alakerran luokassa, jossa oli musta pysty­piano. Sormieni piti olla kuin kissan tassut, mutta en tiennyt mitä se tarkoittaa, koska meillä ei ollut koskaan ollut kissaa.

En enää muista, olinko Irenan oppilas yhden vuoden vai kaksi. Opet­tajan vaih­tu­mi­sesta sain kuulla rehto­rilta vasta vähän ennen seuraavan luku­kauden alkua, ja sen muistan, että tunsin tulleeni pete­tyksi. Irena oli moti­voinut minut harjoit­te­le­maan koko kesän ahke­rasti lupaa­malla, että saisin syksyllä ohjel­mis­tooni viimein ihan oikeita, aikuisten kappa­leita: jonkin Chopinin noktur­neista ja Mozartin sonaatin. Irenaa varten olin pitänyt harjoi­tus­päi­vä­kir­jaakin, ja nyt en yhtäkkiä tiennyt, kenelle sitä näyt­täisin. (Pisin merk­kaa­mani treeni oli 3 tuntia, 47 minuuttia.)

Seuraava opet­ta­jani oli Suvi N., nuori nainen, jolla oli vahvat silmä­lasit ja vain iloisia ilmeitä. Hän vaikuttui päivä­kir­jas­tani, ja sain ottaa luvatut teokset (ja paljon muita) työn alle.

Istun auton taka­pen­killä ja katson ikku­nasta ulos. On hämärää, tie on vieras. Olemme lomalla Etelä-Ruot­sissa tai ehkä jo matkalla sieltä pois. Isä hiljentää vauhtia, koska ohitamme onnet­to­muus­paikkaa. Näen poliisin, häly­tys­ajo­neu­vojen valoja ja tien reunassa kyljel­lään makaavan hirven, jonka toinen etujalka on irronnut kola­rissa koko­naan.

Jollain toisella auto­mat­kalla saman reissun aikana aloin voida pahoin Viola-tädin sylissä taka­pen­killä. Ikkuna oli raol­laan noin sentin, ja yritin oksentaa sen kautta ulos. Enim­mäk­seen en onnis­tunut.

Rivi­ta­lojen taka­pihan laidasta alkaa heinikko. Makaan siinä seläl­läni, kädet ristissä pääni alla, ja seuraan nopeasti liik­kuvia pilviä. Taivas on syvän sininen ja heinä niin pitkää, että olen piilossa. Tältä tuntuu olla onnel­linen, ajat­telen, ja päätän painaa hetken mieleeni.

Tuolla kertaa en tainnut olla tahal­lani piilossa keltään, vaikka siihenkin heinikko oli hyvä, kun vaklat­tiin tai oltiin purk­kista.

On kuoron vuosi­juhla Smökissä ehkä vuonna 2005. Ilta on lopuil­laan ja seison yksin baari­tiskin luona kaihoten — vaikkei mene­tet­tyjä entisiä edes ole vielä monta. Hetki yrittää tarttua minuun kahtena sopraa­nona, jotka käve­levät luok­seni ja kysyvät, olenko kunnossa.

Jos tämä juttu olisi jatkunut pysä­kille asti, olisin varmasti noussut samaan bussiin.

On kuoron vuosi­juhla lääkis­läisten tilassa Sörnäisten ranta­tiellä ehkä vuonna 2006. Ilta on lopuil­laan ja seison yksin parvek­keella kaihoten — varmaan taas jota­kuta mene­tettyä entistä. Hetki yrittää tarttua minuun sopraa­nona, joka kävelee taak­seni ja kysyy, olenko kunnossa. Kysy­mystä seuraa ylis­tävä kuvailu siitä, miltä tummassa puvus­sani juuri näytin, kun seisoin yksin parvek­keella kaihoten.

Juttu jatkuu, juhlat loppuvat, ja jonkin ajan kuluttua olemme kahdes­taan pysä­killä odot­ta­massa hänen bussiaan kotiin. Ensim­mäistä kertaa elämäs­säni joku vonkaa minua yöksi luok­seen. Sävy on niin suora ja juhla­meikki jo niin kärsinyt, että tunnen vetoa vain pois koko tilan­teesta. Palturia ja pajun­köyttä puhu­malla se lopulta onnis­tuukin, ja jonain myöhem­pänä päivänä saan pahoit­te­levan teks­tarin.

Ollaan vesi­lin­nun­pyyn­nissä Kiti­sellä, ylös­päin Suvannon kylästä. Muis­taak­seni soudan, mutta tästä en ole ihan varma. Ainakin istun selkä meno­suun­taan, ylävir­taan, ja isäni on veneen perässä. Tarkkaa paik­kaa­kaan en osaa enää sanoa, mutta tien­puo­lei­sella rannalla on metsäinen rinne.

Yhtäkkiä isäni osoittaa sormel­laan vasemman olkani yli. Käännyn katso­maan ja näen sorsan lentävän kovaa vauhtia alavir­taan päin. Samassa kuuluu outoa, voimis­tuvaa suhinaa. Sorsan takaa joen puolelta syöksyy jyrkästi alaviis­toon haukka, nappaa vesi­linnun kynsiinsä ja kaartaa saalii­neen metsään.

Lasken tuon muutaman sekunnin mittaisen hetken edel­leen elämäni vaikut­ta­vim­maksi luon­toe­lä­myk­seksi. Myöhemmin luin jostain, että muut­to­haukka on haukoista ainut, joka saa sorsan vaaka­len­nosta kiinni. Vielä myöhemmin opin, että syök­syvä muut­to­haukka on itse asiassa kaikista maapallon eläi­mistä nopein.

On kevät­tulva-aika. Iso-oja on äyräi­tään myöten täynnä. Se kulkee rivi­ta­lojen takana pellon poikki ja alittaa rummun kautta nimet­tömän hiek­ka­tien. Nimetön ojakin oikeasti on, mutta pikku­poi­kien suussa iso oja on muut­tunut eris­ni­meksi. Sen reunoilla on kesäisin sileää, hitaasti upot­tavaa savea, josta tulee mieleen Tarzan-kirjojen lento­hiekka. Jonain kesänä Samilla on ojan varressa kätkö isäpuo­lensa vanhoja porno­lehtiä, joista opin, minne nainen saattaa laittaa kurkun.

Nyt kuitenkin ihai­lemme Samin kanssa hiek­ka­tiellä tulva­veden voimaa. Päätämme helpottaa sen etene­mistä ja uurramme kengän­kär­jillä tiehen pienen vaon, vain sen verran syvän että pinta­vesi pääsee kulke­maan sitä tien yli. On ilta, ja hyvän työn tehneinä lähdemme kotiin. Seuraa­vana aamuna hiek­ka­tiellä seisoo paloauto. Rummun kohdalla, siinä mihin puron piir­simme, tietä ei enää ole.

Emme uskal­ta­neet kertoa osuu­des­tamme kenel­le­kään. Ainakin minua syyl­li­syys ja kiin­ni­jää­misen pelko kalvoivat kauan.

Minua vuotta vanhempi naapurin poika on saanut jostain viiden­kym­menen markan setelin omaa rahaa. Se on molem­mista hämmäs­tyt­tävän paljon. Kaupan ja apteekin välissä on kioski, josta saa irto­kark­keja. Ostamme niitä isoon pape­ri­pus­siin koko rahalla, ja tuntuu siltä kuin olisimme teke­mässä kolt­tosta. Varmuuden vuoksi päätämme syödä pussin tyhjäksi salaa kahdes­taan, ennen kuin kotiin on asiaa.

Malek­simme kylällä ylty­vässä soke­ri­hu­ma­lassa, kun yhtäkkiä alkaa sataa. Meille valkenee liian myöhään, miten huonosti pape­ri­pussi kestää kastu­mista. Juok­semme päivä­kodin taka­pi­halle leik­ki­mök­kiin suojaan, mutta vettynyt pussi on jo osit­tain rieka­leina ja karkit liimau­tu­neina toisiinsa. Makean­nälkä alkaa mennä ohi, sade ei. Kaadamme loput karkit maahan, vaikka se tuntuu kama­lalta tuhlauk­selta, ja lähdemme kotiin.