Kategoria: 10–19 v.

Aloi­tin pia­non­soi­ton opin­not nel­jän kun­nan yh­tei­ses­sä musiik­kio­pis­tos­sa 11-vuo­ti­aa­na syk­syl­lä 1993. En­sim­mäi­nen opet­ta­ja­ni oli Puo­las­ta muut­ta­nut Ire­na K., jol­la oli vah­vat sil­mä­la­sit ja vain pe­lot­ta­via il­mei­tä. Tun­nit pi­det­tiin kir­kon­ky­län ala-as­teen ala­ker­ran luo­kas­sa, jos­sa oli mus­ta pys­ty­pia­no. Sor­mie­ni piti olla kuin kis­san tas­sut, mut­ta en tien­nyt mitä se tar­koit­taa, kos­ka meil­lä ei ol­lut kos­kaan ol­lut kissaa.

En enää muis­ta, olin­ko Ire­nan op­pi­las yh­den vuo­den vai kak­si. Opet­ta­jan vaih­tu­mi­ses­ta sain kuul­la reh­to­ril­ta vas­ta vä­hän en­nen seu­raa­van lu­ku­kau­den al­kua, ja sen muis­tan, että tun­sin tul­lee­ni pe­te­tyk­si. Ire­na oli mo­ti­voi­nut mi­nut har­joit­te­le­maan koko ke­sän ah­ke­ras­ti lu­paa­mal­la, että sai­sin syk­syl­lä oh­jel­mis­too­ni vii­mein ihan oi­kei­ta, ai­kuis­ten kap­pa­lei­ta: jon­kin Cho­pi­nin nok­tur­neis­ta ja Mozar­tin so­naa­tin. Ire­naa var­ten olin pi­tä­nyt har­joi­tus­päi­vä­kir­jaa­kin, ja nyt en yh­täk­kiä tien­nyt, ke­nel­le sitä näyt­täi­sin. (Pi­sin merk­kaa­ma­ni tree­ni oli 3 tun­tia, 47 minuuttia.)

Seu­raa­va opet­ta­ja­ni oli Suvi N., nuo­ri nai­nen, jol­la oli vah­vat sil­mä­la­sit ja vain iloi­sia il­mei­tä. Hän vai­kut­tui päi­vä­kir­jas­ta­ni, ja sain ot­taa lu­va­tut teok­set (ja pal­jon mui­ta) työn alle.

Ol­laan ve­si­lin­nun­pyyn­nis­sä Ki­ti­sel­lä, ylös­päin Su­van­non ky­läs­tä. Muis­taak­se­ni sou­dan, mut­ta täs­tä en ole ihan var­ma. Ai­na­kin is­tun sel­kä me­no­suun­taan, ylä­vir­taan, ja isä­ni on ve­neen pe­räs­sä. Tark­kaa paik­kaa­kaan en osaa enää sa­noa, mut­ta tien­puo­lei­sel­la ran­nal­la on met­säi­nen rinne.

Yh­täk­kiä isä­ni osoit­taa sor­mel­laan va­sem­man ol­ka­ni yli. Kään­nyn kat­so­maan ja näen sor­san len­tä­vän ko­vaa vauh­tia ala­vir­taan päin. Sa­mas­sa kuu­luu ou­toa, voi­mis­tu­vaa su­hi­naa. Sor­san ta­kaa joen puo­lel­ta syök­syy jyr­käs­ti ala­viis­toon hauk­ka, nap­paa ve­si­lin­nun kyn­siin­sä ja kaar­taa saa­lii­neen metsään.

Las­ken tuon muu­ta­man se­kun­nin mit­tai­sen het­ken edel­leen elä­mä­ni vai­kut­ta­vim­mak­si luon­toe­lä­myk­sek­si. Myö­hem­min luin jos­tain, että muut­to­hauk­ka on hau­kois­ta ai­nut, joka saa sor­san vaa­ka­len­nos­ta kiin­ni. Vie­lä myö­hem­min opin, että syök­sy­vä muut­to­hauk­ka on itse asias­sa kai­kis­ta maa­pal­lon eläi­mis­tä nopein.

Ol­laan purk­kis­ta päi­vä­ko­din ta­ka­pi­hal­la. Mi­nul­la on olii­vin­vih­reät housut ja vel­jel­tä pe­rit­ty val­koi­nen JUNGLE-ko­lit­si, jos­sa on vii­da­kon kuva. Olen pii­lou­tu­jien vuo­ros­sa ja pää­tän kii­ve­tä koi­vuun, kos­ka se on vaat­teit­te­ni vä­ri­nen. Et­sin­tä al­kaa, ja vä­hi­tel­len et­si­jöi­den jouk­ko kas­vaa. Lo­pul­ta olen vii­mei­se­nä löy­ty­mät­tä, et­si­jät luo­vut­ta­vat ja mi­nua ale­taan maa­ni­tel­la tu­le­maan esiin. Nau­tin huo­mios­ta het­ken, ja kii­peän alas yl­peyt­tä uhkuen.

Kä­ve­len isä­ni kan­noil­la van­haa met­sä­tien poh­jaa loi­vaan ylä­mä­keen. Huo­maan lii­ket­tä kuusen juu­rel­la tien va­sem­mal­la puo­len, ja kuis­kaan jo­tain. Py­säh­dym­me. Isä­ni ot­taa hau­li­kon olal­taan, as­tuu muu­ta­man as­ke­len etu­viis­toon ja am­puu ker­ran. Kun kier­räm­me kuusen, maas­ta löy­tyy kak­si sa­maan lau­kauk­seen kuol­lut­ta metsoa.

Alun toi­sel­la kym­me­nel­lä kul­jin usein isä­ni mu­ka­na met­säl­lä. Lin­tu­ja, hir­viä ja jä­nik­siä pyy­sim­me, saim­me ja söim­me. Opin suo­lis­ta­maan ve­si­lin­nun sen ikäi­se­nä, että osai­sin sen vie­lä­kin, vaik­ken ole 25 vuo­teen ko­keil­lut. Hir­ven­pyyn­tiin tai tee­ri­soil­le saa­tet­tiin läh­teä vii­del­tä aa­mul­la, enkä kos­kaan muul­loin ol­lut yhtä pir­teä he­rä­tes­sä­ni. Syk­sy on edel­leen lempivuodenaikani.

En met­säs­tä, mut­ta jon­kin vas­taa­van toi­min­nan var­jol­la ha­luai­sin al­tis­taa poi­ka­ni mie­leen­pai­nu­vil­le luon­to­ko­ke­muk­sil­le, jol­lai­sia itse sain lap­se­na ko­kea. Mar­jas­tus ja sie­nes­tys ovat mu­ka­vaa mut­ta ei­vät suun­nat­to­man jän­nit­tä­vää puu­haa. Ka­las­tus on enim­mäk­seen pai­kal­laan oloa ja odot­ta­mis­ta. Ka­me­ral­la met­säs­tä­mi­nen oli­si kai mei­tä var­ten, joi­ta tap­pa­mi­nen etoo, mut­ta ka­me­roi­den tek­ni­nen här­ve­liys ei taa­sen käy yh­teen sen al­ku­voi­mai­suu­den au­ran kans­sa, jon­ka met­säs­tyk­seen liitän.