Muistelma 12

Aloitin pianon­soiton opinnot neljän kunnan yhtei­sessä musiik­kio­pis­tossa 11-vuoti­aana syksyllä 1993. Ensim­mäinen opet­ta­jani oli Puolasta muut­tanut Irena K., jolla oli vahvat silmä­lasit ja vain pelot­tavia ilmeitä. Tunnit pidet­tiin kirkon­kylän ala-asteen alakerran luokassa, jossa oli musta pysty­piano. Sormieni piti olla kuin kissan tassut, mutta en tiennyt mitä se tarkoittaa, koska meillä ei ollut koskaan ollut kissaa.

En enää muista, olinko Irenan oppilas yhden vuoden vai kaksi. Opet­tajan vaih­tu­mi­sesta sain kuulla rehto­rilta vasta vähän ennen seuraavan luku­kauden alkua, ja sen muistan, että tunsin tulleeni pete­tyksi. Irena oli moti­voinut minut harjoit­te­le­maan koko kesän ahke­rasti lupaa­malla, että saisin syksyllä ohjel­mis­tooni viimein ihan oikeita, aikuisten kappa­leita: jonkin Chopinin noktur­neista ja Mozartin sonaatin. Irenaa varten olin pitänyt harjoi­tus­päi­vä­kir­jaakin, ja nyt en yhtäkkiä tiennyt, kenelle sitä näyt­täisin. (Pisin merk­kaa­mani treeni oli 3 tuntia, 47 minuuttia.)

Seuraava opet­ta­jani oli Suvi N., nuori nainen, jolla oli vahvat silmä­lasit ja vain iloisia ilmeitä. Hän vaikuttui päivä­kir­jas­tani, ja sain ottaa luvatut teokset (ja paljon muita) työn alle.

Muistelma 7

Ollaan vesi­lin­nun­pyyn­nissä Kiti­sellä, ylös­päin Suvannon kylästä. Muis­taak­seni soudan, mutta tästä en ole ihan varma. Ainakin istun selkä meno­suun­taan, ylävir­taan, ja isäni on veneen perässä. Tarkkaa paik­kaa­kaan en osaa enää sanoa, mutta tien­puo­lei­sella rannalla on metsäinen rinne.

Yhtäkkiä isäni osoittaa sormel­laan vasemman olkani yli. Käännyn katso­maan ja näen sorsan lentävän kovaa vauhtia alavir­taan päin. Samassa kuuluu outoa, voimis­tuvaa suhinaa. Sorsan takaa joen puolelta syöksyy jyrkästi alaviis­toon haukka, nappaa vesi­linnun kynsiinsä ja kaartaa saalii­neen metsään.

Lasken tuon muutaman sekunnin mittaisen hetken edel­leen elämäni vaikut­ta­vim­maksi luon­toe­lä­myk­seksi. Myöhemmin luin jostain, että muut­to­haukka on haukoista ainut, joka saa sorsan vaaka­len­nosta kiinni. Vielä myöhemmin opin, että syök­syvä muut­to­haukka on itse asiassa kaikista maapallon eläi­mistä nopein.

Muistelma 3

Ollaan purk­kista päivä­kodin taka­pi­halla. Minulla on olii­vin­vih­reät housut ja veljeltä peritty valkoinen JUNGLE-kolitsi, jossa on viidakon kuva. Olen piilou­tu­jien vuorossa ja päätän kiivetä koivuun, koska se on vaat­teit­teni värinen. Etsintä alkaa, ja vähi­tellen etsi­jöiden joukko kasvaa. Lopulta olen viimei­senä löyty­mättä, etsijät luovut­tavat ja minua aletaan maani­tella tule­maan esiin. Nautin huomiosta hetken, ja kiipeän alas ylpeyttä uhkuen.

Muistelma 2

Kävelen isäni kannoilla vanhaa metsä­tien pohjaa loivaan ylämä­keen. Huomaan liikettä kuusen juurella tien vasem­malla puolen, ja kuis­kaan jotain. Pysäh­dymme. Isäni ottaa haulikon olal­taan, astuu muutaman askelen etuviis­toon ja ampuu kerran. Kun kier­rämme kuusen, maasta löytyy kaksi samaan laukauk­seen kuol­lutta metsoa.

Alun toisella kymme­nellä kuljin usein isäni mukana metsällä. Lintuja, hirviä ja jäniksiä pyysimme, saimme ja söimme. Opin suolis­ta­maan vesi­linnun sen ikäi­senä, että osaisin sen vieläkin, vaikken ole 25 vuoteen kokeillut. Hirven­pyyn­tiin tai teeri­soille saatet­tiin lähteä viideltä aamulla, enkä koskaan muul­loin ollut yhtä pirteä herä­tes­säni. Syksy on edel­leen lempi­vuo­den­ai­kani.

En metsästä, mutta jonkin vastaavan toiminnan varjolla haluaisin altistaa poikani mieleen­pai­nu­ville luon­to­ko­ke­muk­sille, jollaisia itse sain lapsena kokea. Marjastus ja sienestys ovat mukavaa mutta eivät suun­nat­toman jännit­tävää puuhaa. Kalastus on enim­mäk­seen paikal­laan oloa ja odot­ta­mista. Kame­ralla metsäs­tä­minen olisi kai meitä varten, joita tappa­minen etoo, mutta kame­roiden tekninen härve­liys ei taasen käy yhteen sen alku­voi­mai­suuden auran kanssa, jonka metsäs­tyk­seen liitän.