Muistelma 5

Mi­nua vuot­ta van­hem­pi naa­pu­rin poi­ka on saa­nut jos­tain vii­den­kym­me­nen mar­kan se­te­lin omaa ra­haa. Se on mo­lem­mis­ta häm­mäs­tyt­tä­vän pal­jon. Kau­pan ja ap­tee­kin vä­lis­sä on kios­ki, jos­ta saa ir­to­kark­ke­ja. Os­tam­me nii­tä isoon pa­pe­ri­pus­siin koko ra­hal­la, ja tun­tuu sil­tä kuin oli­sim­me te­ke­mäs­sä kolt­tos­ta. Var­muu­den vuok­si pää­täm­me syö­dä pus­sin tyh­jäk­si sa­laa kah­des­taan, en­nen kuin ko­tiin on asiaa.

Ma­lek­sim­me ky­läl­lä yl­ty­väs­sä so­ke­ri­hu­ma­las­sa, kun yh­täk­kiä al­kaa sa­taa. Meil­le val­ke­nee lii­an myö­hään, mi­ten huo­nos­ti pa­pe­ri­pus­si kes­tää kas­tu­mis­ta. Juok­sem­me päi­vä­ko­din ta­ka­pi­hal­le leik­ki­mök­kiin suo­jaan, mut­ta vet­ty­nyt pus­si on jo osit­tain rie­ka­lei­na ja kar­kit lii­mau­tu­nei­na toi­siin­sa. Ma­kean­näl­kä al­kaa men­nä ohi, sade ei. Kaa­dam­me lo­put kar­kit maa­han, vaik­ka se tun­tuu ka­ma­lal­ta tuh­lauk­sel­ta, ja läh­dem­me kotiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.