Vuosi: 2021

Jonain toisena aikana olin päivähoidossa Eevalla punaisessa puutalossa. Sinne mentiin aina epäinhimillisen aikaisin, tuskin paljoa kuuden jälkeen. Joillain kerroilla en ollut vielä kunnolla herännytkään, ja sain mennä jatkamaan unia.

Eeva oli noin mummini ikäinen ja käytti sisälläkin tummentavia laseja. Tuskinpa tunnistaisin häntä vieläkään ilman niitä. Toinen tavaramerkki olivat maailman parhaat tomaattijuustonäkkileivät. Meillä kotona ei syöty näkkäriä, ja sillä oli ankean leivän maine. Mummilassa näkkäriä liotettiin iltateessä, kunnes se oli pehmeää, juusto sulaa ja teevedessä lilli margariinikuplia. Eevalla näkkäriä syötiin kuin rehellistä leipää.

En muista olinko hoitopaikan ainut alle kouluikäinen, vai miksi päivät Eevan talossa tuntuivat loputtoman pitkiltä ja yksinäisiltä. Vanhoissa televisioissa oli semmoinen ominaisuus, että jos ohjelmassa oli tarpeeksi kauan hiljaista, alkoi kuulua vaimeasti pitkä ja kimeä piiiiiii. Niinä pitkinä päivinä minusta tuntui, että pääni päästi tuon äänen.

Olin päivähoidossa monissa eri paikoissa, joitain aikoja saman rivitalon Sirpalla. Kerran Sirpa oli kaatamassa lasiini maitoa. Kun maitoa oli mielestäni tarpeeksi, siirsin lasin nopeasti sivuun. Niinhän vesihanan altakin siirretään. Maitoa kaatui tietysti pöydälle, ja Sirpa läksytti minua. En muista sainko häntä ymmärtämään, etten ollut tehnyt temppua ilkeyttäni. Olin vain daiju sillä tavalla kuin lapset ovat.

Toisen kerran väitin Sirpalle, että olin oppinut seisomaan käsilläni. ”No näytä”, Sirpa sanoi. Nousin sohvalta olohuoneen matolle käsinseisontaan ja jatkoin samaa vauhtia tikkusuorana selälleni maahan. Yritin itkeä, mutta pallea kramppasi niin, etten saanut ilmaa.

Aloitin pianonsoiton opinnot neljän kunnan yhteisessä musiikkiopistossa 11-vuotiaana syksyllä 1993. Ensimmäinen opettajani oli Puolasta muuttanut Irena K., jolla oli vahvat silmälasit ja vain pelottavia ilmeitä. Tunnit pidettiin kirkonkylän ala-asteen alakerran luokassa, jossa oli musta pystypiano. Sormieni piti olla kuin kissan tassut, mutta en tiennyt mitä se tarkoittaa, koska meillä ei ollut koskaan ollut kissaa.

En enää muista, olinko Irenan oppilas yhden vuoden vai kaksi. Opettajan vaihtumisesta sain kuulla rehtorilta vasta vähän ennen seuraavan lukukauden alkua, ja sen muistan, että tunsin tulleeni petetyksi. Irena oli motivoinut minut harjoittelemaan koko kesän ahkerasti lupaamalla, että saisin syksyllä ohjelmistooni viimein ihan oikeita, aikuisten kappaleita: jonkin Chopinin nokturneista ja Mozartin sonaatin. Irenaa varten olin pitänyt harjoituspäiväkirjaakin, ja nyt en yhtäkkiä tiennyt, kenelle sitä näyttäisin. (Pisin merkkaamani treeni oli 3 tuntia, 47 minuuttia.)

Seuraava opettajani oli Suvi N., nuori nainen, jolla oli vahvat silmälasit ja vain iloisia ilmeitä. Hän vaikuttui päiväkirjastani, ja sain ottaa luvatut teokset (ja paljon muita) työn alle.

Istun auton takapenkillä ja katson ikkunasta ulos. On hämärää, tie on vieras. Olemme lomalla Etelä-Ruotsissa tai ehkä jo matkalla sieltä pois. Isä hiljentää vauhtia, koska ohitamme onnettomuuspaikkaa. Näen poliisin, hälytysajoneuvojen valoja ja tien reunassa kyljellään makaavan hirven, jonka toinen etujalka on irronnut kolarissa kokonaan.

Jollain toisella automatkalla saman reissun aikana aloin voida pahoin Viola-tädin sylissä takapenkillä. Ikkuna oli raollaan noin sentin, ja yritin oksentaa sen kautta ulos. Enimmäkseen en onnistunut.

Rivitalojen takapihan laidasta alkaa heinikko. Makaan siinä selälläni, kädet ristissä pääni alla, ja seuraan nopeasti liikkuvia pilviä. Taivas on syvän sininen ja heinä niin pitkää, että olen piilossa. Tältä tuntuu olla onnellinen, ajattelen, ja päätän painaa hetken mieleeni.

Tuolla kertaa en tainnut olla tahallani piilossa keltään, vaikka siihenkin heinikko oli hyvä, kun vaklattiin tai oltiin purkkista.