Jonain toisena aikana olin päivähoidossa Eevalla punaisessa puutalossa. Sinne mentiin aina epäinhimillisen aikaisin, tuskin paljoa kuuden jälkeen. Joillain kerroilla en ollut vielä kunnolla herännytkään, ja sain mennä jatkamaan unia.
Eeva oli noin mummini ikäinen ja käytti sisälläkin tummentavia laseja. Tuskinpa tunnistaisin häntä vieläkään ilman niitä. Toinen tavaramerkki olivat maailman parhaat tomaattijuustonäkkileivät. Meillä kotona ei syöty näkkäriä, ja sillä oli ankean leivän maine. Mummilassa näkkäriä liotettiin iltateessä, kunnes se oli pehmeää, juusto sulaa ja teevedessä lilli margariinikuplia. Eevalla näkkäriä syötiin kuin rehellistä leipää.
En muista olinko hoitopaikan ainut alle kouluikäinen, vai miksi päivät Eevan talossa tuntuivat loputtoman pitkiltä ja yksinäisiltä. Vanhoissa televisioissa oli semmoinen ominaisuus, että jos ohjelmassa oli tarpeeksi kauan hiljaista, alkoi kuulua vaimeasti pitkä ja kimeä piiiiiii. Niinä pitkinä päivinä minusta tuntui, että pääni päästi tuon äänen.
Se oli kyllä ankea ja pimeä paikka. Minä onnekseni pääsin päiväksi kouluun, vaikka suretti sinut sinne ankeuteen jättää.
Oliko niillä televisio? Olisin väittänyt, että ainut viihdyke siellä oli joku vanha aikakauslehti. Vaikkei 80-luvulla kyllä televisiostakaan päivisin mitään katseltavaa tullut.
En ainakaan muista, että televisiota olisi ikinä katsottu. Ja hämärä siellä tosiaan oli sisällä aina. Ehkä hoitotädillä oli valonarat silmät.