Muistelma 14

Jo­nain toi­se­na ai­ka­na olin päi­vä­hoi­dos­sa Ee­val­la pu­nai­ses­sa puu­ta­los­sa. Sin­ne men­tiin aina epäin­hi­mil­li­sen ai­kai­sin, tus­kin pal­joa kuu­den jäl­keen. Joil­lain ker­roil­la en ol­lut vie­lä kun­nol­la he­rän­nyt­kään, ja sain men­nä jat­ka­maan unia.

Eeva oli noin mum­mi­ni ikäi­nen ja käyt­ti si­säl­lä­kin tum­men­ta­via la­se­ja. Tus­kin­pa tun­nis­tai­sin hän­tä vie­lä­kään il­man nii­tä. Toi­nen ta­va­ra­merk­ki oli­vat maa­il­man par­haat to­maat­ti­juus­to­näk­ki­lei­vät. Meil­lä ko­to­na ei syö­ty näk­kä­riä, ja sil­lä oli an­kean lei­vän mai­ne. Mum­mi­las­sa näk­kä­riä lio­tet­tiin il­ta­tees­sä, kun­nes se oli peh­me­ää, juus­to su­laa ja tee­ve­des­sä lil­li mar­ga­rii­ni­kuplia. Ee­val­la näk­kä­riä syö­tiin kuin re­hel­lis­tä leipää.

En muis­ta olin­ko hoi­to­pai­kan ai­nut alle kou­lui­käi­nen, vai mik­si päi­vät Ee­van ta­los­sa tun­tui­vat lo­put­to­man pit­kil­tä ja yk­si­näi­sil­tä. Van­hois­sa te­le­vi­siois­sa oli sem­moi­nen omi­nai­suus, että jos oh­jel­mas­sa oli tar­peek­si kau­an hil­jais­ta, al­koi kuu­lua vai­meas­ti pit­kä ja ki­meä piiiiiii. Nii­nä pit­ki­nä päi­vi­nä mi­nus­ta tun­tui, että pää­ni pääs­ti tuon äänen.

2 kommenttia artikkeliin ”Muistelma 14”

  1. Se oli kyl­lä an­kea ja pi­meä paik­ka. Minä on­nek­se­ni pää­sin päi­väk­si kou­luun, vaik­ka su­ret­ti si­nut sin­ne an­keu­teen jättää.

    Oli­ko niil­lä te­le­vi­sio? Oli­sin väit­tä­nyt, että ai­nut viih­dy­ke siel­lä oli joku van­ha ai­ka­kaus­leh­ti. Vaik­kei 80-lu­vul­la kyl­lä te­le­vi­sios­ta­kaan päi­vi­sin mi­tään kat­sel­ta­vaa tullut.

  2. En ai­na­kaan muis­ta, että te­le­vi­sio­ta oli­si iki­nä kat­sot­tu. Ja hä­mä­rä siel­lä to­si­aan oli si­säl­lä aina. Ehkä hoi­to­tä­dil­lä oli va­lo­na­rat silmät.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.