Varpu Salama

Vaimo löysi aamulla vintiltä vainajan. Sinne varastoituja lasten­rattaita ei siis ollutkaan kevät­talvella tahrinut kakkaan kukaan piha­ruokinta­paikan vakio­vieraista vaan ”Varpu Salama”. Esikoisen, 6, nimeämä ja lajilleen ilman lintu­kirjaa (!) tunnistama yön kulkija laskettiin illalla maan poveen herra puna­tulkun viereen ”Tuu tuu tupakkarullan” sävelin.

Harmaan ja valkoisen kirjava, puolukanvarvuin koristeltu pieni lintu makaa männynhavuvuoteella hiekkaisen kuopan pohjalla.

Tuhat leuanvetoa

Asetin reilu kuukausi sitten itselleni tavoitteen tehdä sadan päivän aikana tuhat leuan­vetoa. Otteen suunta vapaa, samoin toistojen määrä sarjaa ja sarjojen määrä päivää kohti, kunhan aika­taulu pitää. Ja on pitänytkin: eilen oli 34. päivä ja 341 vetoa tehtynä.

Vaan kas paskat, viikon­loppuna alkoi vasenta olka­päätä juilia. Pidin kaksi vapaa­päivää, joihin oli varaa, mutta eilisen sarjan jäljiltä olka­pään etuosa on niin arka liikkeelle, että kahvi­kupin nosto sattuu.

Metsänmakuri

Luin lapsena paljon enemmän ku nykysin, ja syksyt kävellä lenttasin isäni perässä linnun­pyynnissä ja hirvi­mettällä. Tuosta yhistelmästä huolimatta en koskaan innostunu erä­kirjallisuuesta. Ristikoista olin kyllä oppinu nimen Unto Ek ja jostaki senki, että se oli Sallasta, mutta niillä tiioin elin elännettäni viime syksyn Pyhä Sana ‑festareihin asti. Sielä ruti­lakoninen Tuomo Pirtti­maa kerto sala­kaataja Ekin elämästä niin kiehtovasti, että päätin ottaa selvää tykkäisinkö tämän kirjoista.

No tämä Metsän­makuri (1990) ainaki oli hyvä! Ei aivan niin Bukowskia ku oletin, vaikka pontikka mainitaanki melkein joka tarinassa, mutta oma­perästä, tivis­kielistä ja mehevän täkäläistä. Samoja ansioita ku Tervon ekoissa, joista tykkään hulluna. Varasin heti perään sekä Hirven­tappo­paikan (1984) että Ekistä kertovan Pirtti­maan kirjan Lyijy­kausi (2026), joka on saanu hyvin palsta­tilaa paikallis­lehissä.

Unto Ekin kirjan Metsänmakuri (WSOY 1990) kansi, jonka kuvituksessa hirvisonni astelee sumuista jängänlaitaa.