8. 1. 2023

He­rä­sin tois­sa yönä puo­li kol­men mais­sa Man­tan mais­ku­tuk­seen. Mo­nes­ti­ki­han se nuk­kues­saan mais­kut­taa, mut­ta vain ly­hyen ai­kaa. Nyt se jat­ku ja jat­ku. Tök­kä­sin sitä pi­miäs­sä var­pail­la he­reil­le, niin se nousi ylös ja oksensi.

Yleen­sä ku M. ok­sen­taa, sil­lä on ollu työn alla sama hir­ven­luu lii­an kau­an. Nyt ei. Yleen­sä sen ok­sen­nus on sem­mo­nen CD-le­vyn ko­ko­nen läis­kä ma­tol­la. Nyt sitä oli ju­nan hy­tin lat­tial­la kaks naan­lei­vän ko­kos­ta tum­maa läis­kää ja sän­gyn alla kol­mas, LP-le­vyn ko­ko­nen papanalammikko.

Vii­me yönä vai­het­tiin V:n kans syöt­tö­vuo­roa puo­li vii­el­tä. Jos­kus sen ja puo­li ka­hek­san, ku po­jan kans nous­tiin, vä­lil­lä etei­sen mat­toon oli il­mes­ty­ny taas kol­me länt­tiä. Aa­mul­la tuli li­sää etei­sen soh­van­pääl­li­seen. Lu­mi­töi­tä puo­lil­ta­päi­vin te­hes­sä­ni löy­sin pi­hal­ta nel­jän eri ok­sen­nuk­sen kel­ta­set jäljet.

Tä­mään ei ole enää an­net­tu ku kei­tet­tyä rii­siä ja kau­ra­puu­ron jä­mät. Jos neki tu­lee huo­mi­saa­mu­na vas­taan, hää­tyy soit­taa eläin­lää­kä­ril­le. Etei­sen mat­to on sau­nas­sa kui­vu­mas­sa, veis­to­sa­lin vil­la­ma­ton rul­la­sin var­muu­en vuok­si syrjään.

7. 1. 2023

So­ke­ri­herk­ku­lak­ko on pi­tä­ny jo vii­kon. Sen jäl­keen ku olin ollu vuo­jen ti­pat­to­mal­la, en­sim­mäi­nen kal­ja mais­tu vii­nal­ta. Lie­kö sa­mas­ta il­miös­tä kyse sii­nä, ku ei­li­sen lou­nas­pai­kan säm­py­lä mais­tu ihan pul­lal­ta ja pork­ka­na­so­se­keit­to sii­ra­pil­ta. Ja sii­nä että ruo­ka­kau­pois­sa ei­len ja tä­nään näyt­ti, että joka hyl­ly not­kuu so­ke­ria muo­dos­sa tai toi­ses­sa, il­mei­ses­sä tai ka­va­las­sa. Tun­tu sa­mal­la va­paut­ta­val­ta huo­ma­ta kaks asi­aa: et­tei teh­ny yh­tään mie­li, ja mi­ten pal­jon isom­man osan tuot­teis­ta voi nyt si­vuut­taa (li­ha­ei­neien ja si­hi­juo­mien li­säk­si, jois­ta en en­nes­tä­ni­kään pe­rus­ta, ja joi­ta nii­tä­ki ruu­kaa olla pie­nis­sä­ki kau­pois­sa hyllymetritolkulla).

4. 1. 2023

So­ke­ri­herk­ku­lak­ko on pi­tä­ny jo nel­jä päi­vää. Kel­po Jan­ne! Tä­nään join kyl­lä il­ta­teek­si mel­ko hu­na­jais­ta hu­na­ja­vet­tä, mut­ten ma­kian­hi­moon ku kurk­ku­voi­teek­si. (Il­man kurk­kua ja voita.)

Kah­vin­juon­tia en tänä uu­na­vuo­na päät­tä­ny vä­hen­tää ku aa­mu­ku­pil­li­sen, jos­ta mei­nas jou­lu­na pint­tyä tapa. Tä­nään rep­sa­hin juo­maan toi­sen­ki il­ta­päi­vä­mu­kil­li­sen, mis­tä seu­ras, niin ku sii­tä aina seu­raa, kra­pu­lai­nen hei­ko­tus pa­rin tun­nin päästä.

Löl­pe­röi­ty­mään pääs­syt­tä yläk­rop­paa aloin kans oh­jel­moia vuo­jen alus­ta. Kos­ka on­han 1. 1. il­mi­sel­väs­ti pa­rem­pi päi­vä alot­taa elä­män­muu­tok­set ku joku sa­tun­nai­nen muu! Oh­jel­mas­sa on etu­no­ja­pun­ger­ruk­sia hundredpushups.comin neu­vo­mi­na sar­joi­na, ylös­nouse­muk­sia ren­kail­la (mum­mu­las­sa) ja myö­hem­min tan­gol­la (ko­to­na) sekä vat­sa­li­has­liik­kei­tä, kestoinhokkejani.

Iiki Päppähäm

On maa­il­man ih­meel­li­sin­tä seu­ra­ta vie­res­tä ih­mi­sen, 2, pu­heen ke­hi­tys­tä. Mi­ten voi osa­ta jo sa­noa f:n (”häfh”) vaik­kei vie­lä t:tä (”[k]”)? Tai oman etu­ni­men­sä, jon­ka 5 kir­jai­mes­ta ei osaa nel­jää? Mi­ten voi muis­taa lausei­ta ajal­ta viik­ko­ja en­nen kuin oppi sa­no­maan mitään?

Muistelma 14

Jo­nain toi­se­na ai­ka­na olin päi­vä­hoi­dos­sa Ee­val­la pu­nai­ses­sa puu­ta­los­sa. Sin­ne men­tiin aina epäin­hi­mil­li­sen ai­kai­sin, tus­kin pal­joa kuu­den jäl­keen. Joil­lain ker­roil­la en ol­lut vie­lä kun­nol­la he­rän­nyt­kään, ja sain men­nä jat­ka­maan unia.

Eeva oli noin mum­mi­ni ikäi­nen ja käyt­ti si­säl­lä­kin tum­men­ta­via la­se­ja. Tus­kin­pa tun­nis­tai­sin hän­tä vie­lä­kään il­man nii­tä. Toi­nen ta­va­ra­merk­ki oli­vat maa­il­man par­haat to­maat­ti­juus­to­näk­ki­lei­vät. Meil­lä ko­to­na ei syö­ty näk­kä­riä, ja sil­lä oli an­kean lei­vän mai­ne. Mum­mi­las­sa näk­kä­riä lio­tet­tiin il­ta­tees­sä, kun­nes se oli peh­me­ää, juus­to su­laa ja tee­ve­des­sä lil­li mar­ga­rii­ni­kuplia. Ee­val­la näk­kä­riä syö­tiin kuin re­hel­lis­tä leipää.

En muis­ta olin­ko hoi­to­pai­kan ai­nut alle kou­lui­käi­nen, vai mik­si päi­vät Ee­van ta­los­sa tun­tui­vat lo­put­to­man pit­kil­tä ja yk­si­näi­sil­tä. Van­hois­sa te­le­vi­siois­sa oli sem­moi­nen omi­nai­suus, että jos oh­jel­mas­sa oli tar­peek­si kau­an hil­jais­ta, al­koi kuu­lua vai­meas­ti pit­kä ja ki­meä piiiiiii. Nii­nä pit­ki­nä päi­vi­nä mi­nus­ta tun­tui, että pää­ni pääs­ti tuon äänen.

Muistelma 13

Olin päi­vä­hoi­dos­sa mo­nis­sa eri pai­kois­sa, joi­tain ai­ko­ja sa­man ri­vi­ta­lon Sir­pal­la. Ker­ran Sir­pa oli kaa­ta­mas­sa la­sii­ni mai­toa. Kun mai­toa oli mie­les­tä­ni tar­peek­si, siir­sin la­sin no­peas­ti si­vuun. Niin­hän ve­si­ha­nan al­ta­kin siir­re­tään. Mai­toa kaa­tui tie­tys­ti pöy­däl­le, ja Sir­pa läk­syt­ti mi­nua. En muis­ta sain­ko hän­tä ym­mär­tä­mään, et­ten ol­lut teh­nyt temp­pua il­keyt­tä­ni. Olin vain dai­ju sil­lä ta­val­la kuin lap­set ovat.

Toi­sen ker­ran väi­tin Sir­pal­le, että olin op­pi­nut sei­so­maan kä­sil­lä­ni. ”No näy­tä”, Sir­pa sa­noi. Nousin soh­val­ta olo­huo­neen ma­tol­le kä­sin­sei­son­taan ja jat­koin sa­maa vauh­tia tik­kusuo­ra­na se­läl­le­ni maa­han. Yri­tin it­keä, mut­ta pal­lea kramp­pa­si niin, et­ten saa­nut ilmaa. 

Muistelma 12

Aloi­tin pia­non­soi­ton opin­not nel­jän kun­nan yh­tei­ses­sä musiik­kio­pis­tos­sa 11-vuo­ti­aa­na syk­syl­lä 1993. En­sim­mäi­nen opet­ta­ja­ni oli Puo­las­ta muut­ta­nut Ire­na K., jol­la oli vah­vat sil­mä­la­sit ja vain pe­lot­ta­via il­mei­tä. Tun­nit pi­det­tiin kir­kon­ky­län ala-as­teen ala­ker­ran luo­kas­sa, jos­sa oli mus­ta pys­ty­pia­no. Sor­mie­ni piti olla kuin kis­san tas­sut, mut­ta en tien­nyt mitä se tar­koit­taa, kos­ka meil­lä ei ol­lut kos­kaan ol­lut kissaa.

En enää muis­ta, olin­ko Ire­nan op­pi­las yh­den vuo­den vai kak­si. Opet­ta­jan vaih­tu­mi­ses­ta sain kuul­la reh­to­ril­ta vas­ta vä­hän en­nen seu­raa­van lu­ku­kau­den al­kua, ja sen muis­tan, että tun­sin tul­lee­ni pe­te­tyk­si. Ire­na oli mo­ti­voi­nut mi­nut har­joit­te­le­maan koko ke­sän ah­ke­ras­ti lu­paa­mal­la, että sai­sin syk­syl­lä oh­jel­mis­too­ni vii­mein ihan oi­kei­ta, ai­kuis­ten kap­pa­lei­ta: jon­kin Cho­pi­nin nok­tur­neis­ta ja Mozar­tin so­naa­tin. Ire­naa var­ten olin pi­tä­nyt har­joi­tus­päi­vä­kir­jaa­kin, ja nyt en yh­täk­kiä tien­nyt, ke­nel­le sitä näyt­täi­sin. (Pi­sin merk­kaa­ma­ni tree­ni oli 3 tun­tia, 47 minuuttia.)

Seu­raa­va opet­ta­ja­ni oli Suvi N., nuo­ri nai­nen, jol­la oli vah­vat sil­mä­la­sit ja vain iloi­sia il­mei­tä. Hän vai­kut­tui päi­vä­kir­jas­ta­ni, ja sain ot­taa lu­va­tut teok­set (ja pal­jon mui­ta) työn alle.

Muistelma 11

Is­tun au­ton ta­ka­pen­kil­lä ja kat­son ik­ku­nas­ta ulos. On hä­mä­rää, tie on vie­ras. Olem­me lo­mal­la Ete­lä-Ruot­sis­sa tai ehkä jo mat­kal­la siel­tä pois. Isä hil­jen­tää vauh­tia, kos­ka ohi­tam­me on­net­to­muus­paik­kaa. Näen po­lii­sin, hä­ly­tys­ajo­neu­vo­jen va­lo­ja ja tien reu­nas­sa kyl­jel­lään ma­kaa­van hir­ven, jon­ka toi­nen etu­jal­ka on ir­ron­nut ko­la­ris­sa kokonaan.

Jol­lain toi­sel­la au­to­mat­kal­la sa­man reis­sun ai­ka­na aloin voi­da pa­hoin Vio­la-tä­din sy­lis­sä ta­ka­pen­kil­lä. Ik­ku­na oli raol­laan noin sen­tin, ja yri­tin ok­sen­taa sen kaut­ta ulos. Enim­mäk­seen en onnistunut.

Muistelma 10

Ri­vi­ta­lo­jen ta­ka­pi­han lai­das­ta al­kaa hei­nik­ko. Ma­kaan sii­nä se­läl­lä­ni, kä­det ris­tis­sä pää­ni alla, ja seu­raan no­peas­ti liik­ku­via pil­viä. Tai­vas on sy­vän si­ni­nen ja hei­nä niin pit­kää, että olen pii­los­sa. Täl­tä tun­tuu olla on­nel­li­nen, ajat­te­len, ja pää­tän pai­naa het­ken mieleeni.

Tuol­la ker­taa en tain­nut olla ta­hal­la­ni pii­los­sa kel­tään, vaik­ka sii­hen­kin hei­nik­ko oli hyvä, kun vaklat­tiin tai ol­tiin purkkista.