Kategoria: muistelmat

Minua vuotta vanhempi naapurin poika on saanut jostain viidenkymmenen markan setelin omaa rahaa. Se on molemmista hämmästyttävän paljon. Kaupan ja apteekin välissä on kioski, josta saa irtokarkkeja. Ostamme niitä isoon paperipussiin koko rahalla, ja tuntuu siltä kuin olisimme tekemässä kolttosta. Varmuuden vuoksi päätämme syödä pussin tyhjäksi salaa kahdestaan, ennen kuin kotiin on asiaa.

Maleksimme kylällä yltyvässä sokerihumalassa, kun yhtäkkiä alkaa sataa. Meille valkenee liian myöhään, miten huonosti paperipussi kestää kastumista. Juoksemme päiväkodin takapihalle leikkimökkiin suojaan, mutta vettynyt pussi on jo osittain riekaleina ja karkit liimautuneina toisiinsa. Makeannälkä alkaa mennä ohi, sade ei. Kaadamme loput karkit maahan, vaikka se tuntuu kamalalta tuhlaukselta, ja lähdemme kotiin.

Leikitään serkkujen takapihalla aurinkoisena kevätpäivänä. On ehkä huhtikuu koska on niin lämmintä, vaikka maassa on vielä lunta. Serkkujen isä grillaa, muitakin aikuisia on paikalla. Makaan mahallani lumessa ja huomaan, että siellä täällä lumikiteitten päällä mönkii pienen pieniä läpikuultavia toukkia. Menen ihmeissäni kertomaan niistä aikuisille, mutta minun luullaan puhuvan palturia. Kukaan ei edes vaivaudu lumelle katsomaan nähdäkseen mönkijät omin silmin.

Vuosia myöhemmin en enää ole itsekään varma, oliko tuo luontohavaintoni todellinen vai yksi niitä unesta syntyneitä valemuistoja, jollaisia lapsena kehitin.

Ollaan purkkista päiväkodin takapihalla. Minulla on oliivinvihreät housut ja veljeltä peritty valkoinen JUNGLE-kolitsi, jossa on viidakon kuva. Olen piiloutujien vuorossa ja päätän kiivetä koivuun, koska se on vaatteitteni värinen. Etsintä alkaa, ja vähitellen etsijöiden joukko kasvaa. Lopulta olen viimeisenä löytymättä, etsijät luovuttavat ja minua aletaan maanitella tulemaan esiin. Nautin huomiosta hetken, ja kiipeän alas ylpeyttä uhkuen.

Kävelen isäni kannoilla vanhaa metsätien pohjaa loivaan ylämäkeen. Huomaan liikettä kuusen juurella tien vasemmalla puolen, ja kuiskaan jotain. Pysähdymme. Isäni ottaa haulikon olaltaan, astuu muutaman askelen etuviistoon ja ampuu kerran. Kun kierrämme kuusen, maasta löytyy kaksi samaan laukaukseen kuollutta metsoa.

Alun toisella kymmenellä kuljin usein isäni mukana metsällä. Lintuja, hirviä ja jäniksiä pyysimme, saimme ja söimme. Opin suolistamaan vesilinnun sen ikäisenä, että osaisin sen vieläkin, vaikken ole 25 vuoteen kokeillut. Hirvenpyyntiin tai teerisoille saatettiin lähteä viideltä aamulla, enkä koskaan muulloin ollut yhtä pirteä herätessäni. Syksy on edelleen lempivuodenaikani.

En metsästä, mutta jonkin vastaavan toiminnan varjolla haluaisin altistaa poikani mieleenpainuville luontokokemuksille, jollaisia itse sain lapsena kokea. Marjastus ja sienestys ovat mukavaa mutta eivät suunnattoman jännittävää puuhaa. Kalastus on enimmäkseen paikallaan oloa ja odottamista. Kameralla metsästäminen olisi kai meitä varten, joita tappaminen etoo, mutta kameroiden tekninen härveliys ei taasen käy yhteen sen alkuvoimaisuuden auran kanssa, jonka metsästykseen liitän.

Istun Ladan takapenkillä Kurkihyppyläntien päässä ja katson vasemmasta ikkunasta ulos. Näen rivitalon, jota rakennetaan parhaillaan; muistikuvassani on myös rakennusmiehiä, joista yksi talon katolla. Äiti tai isi kertoo, tai ehkä meille on kerrottu se jo aiemmin, että tuohon päätyasuntoon tulemme pian muuttamaan.

Tämä on ensimmäinen muistoni. Myöhempien muistelmien numerointi seuraa julkaisujärjestystä, ei tapahtumien kronologiaa. Muutimme Kurkihyppyläntielle 1986, jonka kesäkuussa täytin neljä.