Kategoria: muistelmat

Lei­ki­tään serk­ku­jen ta­ka­pi­hal­la au­rin­koi­se­na ke­vät­päi­vä­nä. On ehkä huh­ti­kuu kos­ka on niin läm­min­tä, vaik­ka maas­sa on vie­lä lun­ta. Serk­ku­jen isä gril­laa, mui­ta­kin ai­kui­sia on pai­kal­la. Ma­kaan ma­hal­la­ni lu­mes­sa ja huo­maan, että siel­lä tääl­lä lu­mi­ki­teit­ten pääl­lä mön­kii pie­nen pie­niä lä­pi­kuul­ta­via touk­kia. Me­nen ih­meis­sä­ni ker­to­maan niis­tä ai­kui­sil­le, mut­ta mi­nun luul­laan pu­hu­van pal­tu­ria. Ku­kaan ei edes vai­vau­du lu­mel­le kat­so­maan näh­däk­seen mön­ki­jät omin silmin.

Vuo­sia myö­hem­min en enää ole it­se­kään var­ma, oli­ko tuo luon­to­ha­vain­to­ni to­del­li­nen vai yksi nii­tä unes­ta syn­ty­nei­tä va­le­muis­to­ja, jol­lai­sia lap­se­na kehitin.

Ol­laan purk­kis­ta päi­vä­ko­din ta­ka­pi­hal­la. Mi­nul­la on olii­vin­vih­reät housut ja vel­jel­tä pe­rit­ty val­koi­nen JUNGLE-ko­lit­si, jos­sa on vii­da­kon kuva. Olen pii­lou­tu­jien vuo­ros­sa ja pää­tän kii­ve­tä koi­vuun, kos­ka se on vaat­teit­te­ni vä­ri­nen. Et­sin­tä al­kaa, ja vä­hi­tel­len et­si­jöi­den jouk­ko kas­vaa. Lo­pul­ta olen vii­mei­se­nä löy­ty­mät­tä, et­si­jät luo­vut­ta­vat ja mi­nua ale­taan maa­ni­tel­la tu­le­maan esiin. Nau­tin huo­mios­ta het­ken, ja kii­peän alas yl­peyt­tä uhkuen.

Kä­ve­len isä­ni kan­noil­la van­haa met­sä­tien poh­jaa loi­vaan ylä­mä­keen. Huo­maan lii­ket­tä kuusen juu­rel­la tien va­sem­mal­la puo­len, ja kuis­kaan jo­tain. Py­säh­dym­me. Isä­ni ot­taa hau­li­kon olal­taan, as­tuu muu­ta­man as­ke­len etu­viis­toon ja am­puu ker­ran. Kun kier­räm­me kuusen, maas­ta löy­tyy kak­si sa­maan lau­kauk­seen kuol­lut­ta metsoa.

Alun toi­sel­la kym­me­nel­lä kul­jin usein isä­ni mu­ka­na met­säl­lä. Lin­tu­ja, hir­viä ja jä­nik­siä pyy­sim­me, saim­me ja söim­me. Opin suo­lis­ta­maan ve­si­lin­nun sen ikäi­se­nä, että osai­sin sen vie­lä­kin, vaik­ken ole 25 vuo­teen ko­keil­lut. Hir­ven­pyyn­tiin tai tee­ri­soil­le saa­tet­tiin läh­teä vii­del­tä aa­mul­la, enkä kos­kaan muul­loin ol­lut yhtä pir­teä he­rä­tes­sä­ni. Syk­sy on edel­leen lempivuodenaikani.

En met­säs­tä, mut­ta jon­kin vas­taa­van toi­min­nan var­jol­la ha­luai­sin al­tis­taa poi­ka­ni mie­leen­pai­nu­vil­le luon­to­ko­ke­muk­sil­le, jol­lai­sia itse sain lap­se­na ko­kea. Mar­jas­tus ja sie­nes­tys ovat mu­ka­vaa mut­ta ei­vät suun­nat­to­man jän­nit­tä­vää puu­haa. Ka­las­tus on enim­mäk­seen pai­kal­laan oloa ja odot­ta­mis­ta. Ka­me­ral­la met­säs­tä­mi­nen oli­si kai mei­tä var­ten, joi­ta tap­pa­mi­nen etoo, mut­ta ka­me­roi­den tek­ni­nen här­ve­liys ei taa­sen käy yh­teen sen al­ku­voi­mai­suu­den au­ran kans­sa, jon­ka met­säs­tyk­seen liitän.

Is­tun La­dan ta­ka­pen­kil­lä Kur­ki­hyp­py­län­tien pääs­sä ja kat­son va­sem­mas­ta ik­ku­nas­ta ulos. Näen ri­vi­ta­lon, jota ra­ken­ne­taan par­hail­laan; muis­ti­ku­vas­sa­ni on myös ra­ken­nus­mie­hiä, jois­ta yksi ta­lon ka­tol­la. Äiti tai isi ker­too, tai ehkä meil­le on ker­rot­tu se jo ai­em­min, että tuo­hon pää­ty­asun­toon tu­lem­me pian muuttamaan.

Tämä on en­sim­mäi­nen muis­to­ni. Myö­hem­pien muis­tel­mien nu­me­roin­ti seu­raa jul­kai­su­jär­jes­tys­tä, ei ta­pah­tu­mien kro­no­lo­gi­aa. Muu­tim­me Kur­ki­hyp­py­län­tiel­le 1986, jon­ka ke­sä­kuus­sa täy­tin neljä.