Kategoria: 0–9 v.

Jonain toisena aikana olin päivähoidossa Eevalla punaisessa puutalossa. Sinne mentiin aina epäinhimillisen aikaisin, tuskin paljoa kuuden jälkeen. Joillain kerroilla en ollut vielä kunnolla herännytkään, ja sain mennä jatkamaan unia.

Eeva oli noin mummini ikäinen ja käytti sisälläkin tummentavia laseja. Tuskinpa tunnistaisin häntä vieläkään ilman niitä. Toinen tavaramerkki olivat maailman parhaat tomaattijuustonäkkileivät. Meillä kotona ei syöty näkkäriä, ja sillä oli ankean leivän maine. Mummilassa näkkäriä liotettiin iltateessä, kunnes se oli pehmeää, juusto sulaa ja teevedessä lilli margariinikuplia. Eevalla näkkäriä syötiin kuin rehellistä leipää.

En muista olinko hoitopaikan ainut alle kouluikäinen, vai miksi päivät Eevan talossa tuntuivat loputtoman pitkiltä ja yksinäisiltä. Vanhoissa televisioissa oli semmoinen ominaisuus, että jos ohjelmassa oli tarpeeksi kauan hiljaista, alkoi kuulua vaimeasti pitkä ja kimeä piiiiiii. Niinä pitkinä päivinä minusta tuntui, että pääni päästi tuon äänen.

Olin päivähoidossa monissa eri paikoissa, joitain aikoja saman rivitalon Sirpalla. Kerran Sirpa oli kaatamassa lasiini maitoa. Kun maitoa oli mielestäni tarpeeksi, siirsin lasin nopeasti sivuun. Niinhän vesihanan altakin siirretään. Maitoa kaatui tietysti pöydälle, ja Sirpa läksytti minua. En muista sainko häntä ymmärtämään, etten ollut tehnyt temppua ilkeyttäni. Olin vain daiju sillä tavalla kuin lapset ovat.

Toisen kerran väitin Sirpalle, että olin oppinut seisomaan käsilläni. ”No näytä”, Sirpa sanoi. Nousin sohvalta olohuoneen matolle käsinseisontaan ja jatkoin samaa vauhtia tikkusuorana selälleni maahan. Yritin itkeä, mutta pallea kramppasi niin, etten saanut ilmaa.

Istun auton takapenkillä ja katson ikkunasta ulos. On hämärää, tie on vieras. Olemme lomalla Etelä-Ruotsissa tai ehkä jo matkalla sieltä pois. Isä hiljentää vauhtia, koska ohitamme onnettomuuspaikkaa. Näen poliisin, hälytysajoneuvojen valoja ja tien reunassa kyljellään makaavan hirven, jonka toinen etujalka on irronnut kolarissa kokonaan.

Jollain toisella automatkalla saman reissun aikana aloin voida pahoin Viola-tädin sylissä takapenkillä. Ikkuna oli raollaan noin sentin, ja yritin oksentaa sen kautta ulos. Enimmäkseen en onnistunut.

Rivitalojen takapihan laidasta alkaa heinikko. Makaan siinä selälläni, kädet ristissä pääni alla, ja seuraan nopeasti liikkuvia pilviä. Taivas on syvän sininen ja heinä niin pitkää, että olen piilossa. Tältä tuntuu olla onnellinen, ajattelen, ja päätän painaa hetken mieleeni.

Tuolla kertaa en tainnut olla tahallani piilossa keltään, vaikka siihenkin heinikko oli hyvä, kun vaklattiin tai oltiin purkkista.

On kevättulva-aika. Iso-oja on äyräitään myöten täynnä. Se kulkee rivitalojen takana pellon poikki ja alittaa rummun kautta nimettömän hiekkatien. Nimetön ojakin oikeasti on, mutta pikkupoikien suussa iso oja on muuttunut erisnimeksi. Sen reunoilla on kesäisin sileää, hitaasti upottavaa savea, josta tulee mieleen Tarzan-kirjojen lentohiekka. Jonain kesänä Samilla on ojan varressa kätkö isäpuolensa vanhoja pornolehtiä, joista opin, minne nainen saattaa laittaa kurkun.

Nyt kuitenkin ihailemme Samin kanssa hiekkatiellä tulvaveden voimaa. Päätämme helpottaa sen etenemistä ja uurramme kengänkärjillä tiehen pienen vaon, vain sen verran syvän että pintavesi pääsee kulkemaan sitä tien yli. On ilta, ja hyvän työn tehneinä lähdemme kotiin. Seuraavana aamuna hiekkatiellä seisoo paloauto. Rummun kohdalla, siinä mihin puron piirsimme, tietä ei enää ole.

Emme uskaltaneet kertoa osuudestamme kenellekään. Ainakin minua syyllisyys ja kiinnijäämisen pelko kalvoivat kauan.

Minua vuotta vanhempi naapurin poika on saanut jostain viidenkymmenen markan setelin omaa rahaa. Se on molemmista hämmästyttävän paljon. Kaupan ja apteekin välissä on kioski, josta saa irtokarkkeja. Ostamme niitä isoon paperipussiin koko rahalla, ja tuntuu siltä kuin olisimme tekemässä kolttosta. Varmuuden vuoksi päätämme syödä pussin tyhjäksi salaa kahdestaan, ennen kuin kotiin on asiaa.

Maleksimme kylällä yltyvässä sokerihumalassa, kun yhtäkkiä alkaa sataa. Meille valkenee liian myöhään, miten huonosti paperipussi kestää kastumista. Juoksemme päiväkodin takapihalle leikkimökkiin suojaan, mutta vettynyt pussi on jo osittain riekaleina ja karkit liimautuneina toisiinsa. Makeannälkä alkaa mennä ohi, sade ei. Kaadamme loput karkit maahan, vaikka se tuntuu kamalalta tuhlaukselta, ja lähdemme kotiin.

Leikitään serkkujen takapihalla aurinkoisena kevätpäivänä. On ehkä huhtikuu koska on niin lämmintä, vaikka maassa on vielä lunta. Serkkujen isä grillaa, muitakin aikuisia on paikalla. Makaan mahallani lumessa ja huomaan, että siellä täällä lumikiteitten päällä mönkii pienen pieniä läpikuultavia toukkia. Menen ihmeissäni kertomaan niistä aikuisille, mutta minun luullaan puhuvan palturia. Kukaan ei edes vaivaudu lumelle katsomaan nähdäkseen mönkijät omin silmin.

Vuosia myöhemmin en enää ole itsekään varma, oliko tuo luontohavaintoni todellinen vai yksi niitä unesta syntyneitä valemuistoja, jollaisia lapsena kehitin.

Istun Ladan takapenkillä Kurkihyppyläntien päässä ja katson vasemmasta ikkunasta ulos. Näen rivitalon, jota rakennetaan parhaillaan; muistikuvassani on myös rakennusmiehiä, joista yksi talon katolla. Äiti tai isi kertoo, tai ehkä meille on kerrottu se jo aiemmin, että tuohon päätyasuntoon tulemme pian muuttamaan.

Tämä on ensimmäinen muistoni. Myöhempien muistelmien numerointi seuraa julkaisujärjestystä, ei tapahtumien kronologiaa. Muutimme Kurkihyppyläntielle 1986, jonka kesäkuussa täytin neljä.