Muistelma 11

Is­tun au­ton ta­ka­pen­kil­lä ja kat­son ik­ku­nas­ta ulos. On hä­mä­rää, tie on vie­ras. Olem­me lo­mal­la Ete­lä-Ruot­sis­sa tai ehkä jo mat­kal­la siel­tä pois. Isä hil­jen­tää vauh­tia, kos­ka ohi­tam­me on­net­to­muus­paik­kaa. Näen po­lii­sin, hä­ly­tys­ajo­neu­vo­jen va­lo­ja ja tien reu­nas­sa kyl­jel­lään ma­kaa­van hir­ven, jon­ka toi­nen etu­jal­ka on ir­ron­nut ko­la­ris­sa kokonaan.

Jol­lain toi­sel­la au­to­mat­kal­la sa­man reis­sun ai­ka­na aloin voi­da pa­hoin Vio­la-tä­din sy­lis­sä ta­ka­pen­kil­lä. Ik­ku­na oli raol­laan noin sen­tin, ja yri­tin ok­sen­taa sen kaut­ta ulos. Enim­mäk­seen en onnistunut.

Muistelma 10

Ri­vi­ta­lo­jen ta­ka­pi­han lai­das­ta al­kaa hei­nik­ko. Ma­kaan sii­nä se­läl­lä­ni, kä­det ris­tis­sä pää­ni alla, ja seu­raan no­peas­ti liik­ku­via pil­viä. Tai­vas on sy­vän si­ni­nen ja hei­nä niin pit­kää, että olen pii­los­sa. Täl­tä tun­tuu olla on­nel­li­nen, ajat­te­len, ja pää­tän pai­naa het­ken mieleeni.

Tuol­la ker­taa en tain­nut olla ta­hal­la­ni pii­los­sa kel­tään, vaik­ka sii­hen­kin hei­nik­ko oli hyvä, kun vaklat­tiin tai ol­tiin purkkista.

Muistelma 6

On ke­vät­tul­va-aika. Iso-oja on äy­räi­tään myö­ten täyn­nä. Se kul­kee ri­vi­ta­lo­jen ta­ka­na pel­lon poik­ki ja alit­taa rum­mun kaut­ta ni­met­tö­män hiek­ka­tien. Ni­me­tön oja­kin oi­keas­ti on, mut­ta pik­ku­poi­kien suus­sa iso oja on muut­tu­nut eris­ni­mek­si. Sen reu­noil­la on ke­säi­sin si­le­ää, hi­taas­ti upot­ta­vaa sa­vea, jos­ta tu­lee mie­leen Tarzan-kir­jo­jen len­to­hiek­ka. Jo­nain ke­sä­nä Sa­mil­la on ojan var­res­sa kät­kö isä­puo­len­sa van­ho­ja por­no­leh­tiä, jois­ta opin, min­ne nai­nen saat­taa lait­taa kurkun.

Nyt kui­ten­kin ihai­lem­me Sa­min kans­sa hiek­ka­tiel­lä tul­va­ve­den voi­maa. Pää­täm­me hel­pot­taa sen ete­ne­mis­tä ja uur­ram­me ken­gän­kär­jil­lä tie­hen pie­nen vaon, vain sen ver­ran sy­vän että pin­ta­ve­si pää­see kul­ke­maan sitä tien yli. On ilta, ja hy­vän työn teh­nei­nä läh­dem­me ko­tiin. Seu­raa­va­na aa­mu­na hiek­ka­tiel­lä sei­soo pa­loau­to. Rum­mun koh­dal­la, sii­nä mi­hin pu­ron piir­sim­me, tie­tä ei enää ole.

Emme us­kal­ta­neet ker­toa osuu­des­tam­me ke­nel­le­kään. Ai­na­kin mi­nua syyl­li­syys ja kiin­ni­jää­mi­sen pel­ko kal­voi­vat kauan.

Muistelma 5

Mi­nua vuot­ta van­hem­pi naa­pu­rin poi­ka on saa­nut jos­tain vii­den­kym­me­nen mar­kan se­te­lin omaa ra­haa. Se on mo­lem­mis­ta häm­mäs­tyt­tä­vän pal­jon. Kau­pan ja ap­tee­kin vä­lis­sä on kios­ki, jos­ta saa ir­to­kark­ke­ja. Os­tam­me nii­tä isoon pa­pe­ri­pus­siin koko ra­hal­la, ja tun­tuu sil­tä kuin oli­sim­me te­ke­mäs­sä kolt­tos­ta. Var­muu­den vuok­si pää­täm­me syö­dä pus­sin tyh­jäk­si sa­laa kah­des­taan, en­nen kuin ko­tiin on asiaa.

Ma­lek­sim­me ky­läl­lä yl­ty­väs­sä so­ke­ri­hu­ma­las­sa, kun yh­täk­kiä al­kaa sa­taa. Meil­le val­ke­nee lii­an myö­hään, mi­ten huo­nos­ti pa­pe­ri­pus­si kes­tää kas­tu­mis­ta. Juok­sem­me päi­vä­ko­din ta­ka­pi­hal­le leik­ki­mök­kiin suo­jaan, mut­ta vet­ty­nyt pus­si on jo osit­tain rie­ka­lei­na ja kar­kit lii­mau­tu­nei­na toi­siin­sa. Ma­kean­näl­kä al­kaa men­nä ohi, sade ei. Kaa­dam­me lo­put kar­kit maa­han, vaik­ka se tun­tuu ka­ma­lal­ta tuh­lauk­sel­ta, ja läh­dem­me kotiin.

Muistelma 4

Lei­ki­tään serk­ku­jen ta­ka­pi­hal­la au­rin­koi­se­na ke­vät­päi­vä­nä. On ehkä huh­ti­kuu kos­ka on niin läm­min­tä, vaik­ka maas­sa on vie­lä lun­ta. Serk­ku­jen isä gril­laa, mui­ta­kin ai­kui­sia on pai­kal­la. Ma­kaan ma­hal­la­ni lu­mes­sa ja huo­maan, että siel­lä tääl­lä lu­mi­ki­teit­ten pääl­lä mön­kii pie­nen pie­niä lä­pi­kuul­ta­via touk­kia. Me­nen ih­meis­sä­ni ker­to­maan niis­tä ai­kui­sil­le, mut­ta mi­nun luul­laan pu­hu­van pal­tu­ria. Ku­kaan ei edes vai­vau­du lu­mel­le kat­so­maan näh­däk­seen mön­ki­jät omin silmin.

Vuo­sia myö­hem­min en enää ole it­se­kään var­ma, oli­ko tuo luon­to­ha­vain­to­ni to­del­li­nen vai yksi nii­tä unes­ta syn­ty­nei­tä va­le­muis­to­ja, jol­lai­sia lap­se­na kehitin.

Muistelma 1

Is­tun La­dan ta­ka­pen­kil­lä Kur­ki­hyp­py­län­tien pääs­sä ja kat­son va­sem­mas­ta ik­ku­nas­ta ulos. Näen ri­vi­ta­lon, jota ra­ken­ne­taan par­hail­laan; muis­ti­ku­vas­sa­ni on myös ra­ken­nus­mie­hiä, jois­ta yksi ta­lon ka­tol­la. Äiti tai isi ker­too, tai ehkä meil­le on ker­rot­tu se jo ai­em­min, että tuo­hon pää­ty­asun­toon tu­lem­me pian muuttamaan.

Tämä on en­sim­mäi­nen muis­to­ni. Myö­hem­pien muis­tel­mien nu­me­roin­ti seu­raa jul­kai­su­jär­jes­tys­tä, ei ta­pah­tu­mien kro­no­lo­gi­aa. Muu­tim­me Kur­ki­hyp­py­län­tiel­le 1986, jon­ka ke­sä­kuus­sa täy­tin neljä.