Kategoria: 0–9 v.

Jonain toisena aikana olin päivä­hoi­dossa Eevalla punai­sessa puuta­lossa. Sinne mentiin aina epäin­hi­mil­lisen aikaisin, tuskin paljoa kuuden jälkeen. Joil­lain kerroilla en ollut vielä kunnolla herän­nyt­kään, ja sain mennä jatka­maan unia.

Eeva oli noin mummini ikäinen ja käytti sisäl­läkin tummen­tavia laseja. Tuskinpa tunnis­taisin häntä vielä­kään ilman niitä. Toinen tava­ra­merkki olivat maailman parhaat tomaat­ti­juus­to­näk­ki­leivät. Meillä kotona ei syöty näkkäriä, ja sillä oli ankean leivän maine. Mummi­lassa näkkäriä liotet­tiin ilta­teessä, kunnes se oli pehmeää, juusto sulaa ja teeve­dessä lilli marga­rii­ni­kuplia. Eevalla näkkäriä syötiin kuin rehel­listä leipää.

En muista olinko hoito­paikan ainut alle koului­käinen, vai miksi päivät Eevan talossa tuntuivat loput­toman pitkiltä ja yksi­näi­siltä. Vanhoissa tele­vi­sioissa oli semmoinen ominai­suus, että jos ohjel­massa oli tarpeeksi kauan hiljaista, alkoi kuulua vaimeasti pitkä ja kimeä piiiiiii. Niinä pitkinä päivinä minusta tuntui, että pääni päästi tuon äänen.

Olin päivä­hoi­dossa monissa eri paikoissa, joitain aikoja saman rivi­talon Sirpalla. Kerran Sirpa oli kaata­massa lasiini maitoa. Kun maitoa oli mieles­täni tarpeeksi, siirsin lasin nopeasti sivuun. Niinhän vesi­hanan altakin siir­re­tään. Maitoa kaatui tietysti pöydälle, ja Sirpa läksytti minua. En muista sainko häntä ymmär­tä­mään, etten ollut tehnyt temppua ilkeyt­täni. Olin vain daiju sillä tavalla kuin lapset ovat.

Toisen kerran väitin Sirpalle, että olin oppinut seiso­maan käsil­läni. ”No näytä”, Sirpa sanoi. Nousin sohvalta olohuo­neen matolle käsin­sei­son­taan ja jatkoin samaa vauhtia tikkusuo­rana seläl­leni maahan. Yritin itkeä, mutta pallea kramp­pasi niin, etten saanut ilmaa.

Istun auton taka­pen­killä ja katson ikku­nasta ulos. On hämärää, tie on vieras. Olemme lomalla Etelä-Ruot­sissa tai ehkä jo matkalla sieltä pois. Isä hiljentää vauhtia, koska ohitamme onnet­to­muus­paikkaa. Näen poliisin, häly­tys­ajo­neu­vojen valoja ja tien reunassa kyljel­lään makaavan hirven, jonka toinen etujalka on irronnut kola­rissa koko­naan.

Jollain toisella auto­mat­kalla saman reissun aikana aloin voida pahoin Viola-tädin sylissä taka­pen­killä. Ikkuna oli raol­laan noin sentin, ja yritin oksentaa sen kautta ulos. Enim­mäk­seen en onnis­tunut.

Rivi­ta­lojen taka­pihan laidasta alkaa heinikko. Makaan siinä seläl­läni, kädet ristissä pääni alla, ja seuraan nopeasti liik­kuvia pilviä. Taivas on syvän sininen ja heinä niin pitkää, että olen piilossa. Tältä tuntuu olla onnel­linen, ajat­telen, ja päätän painaa hetken mieleeni.

Tuolla kertaa en tainnut olla tahal­lani piilossa keltään, vaikka siihenkin heinikko oli hyvä, kun vaklat­tiin tai oltiin purk­kista.

On kevät­tulva-aika. Iso-oja on äyräi­tään myöten täynnä. Se kulkee rivi­ta­lojen takana pellon poikki ja alittaa rummun kautta nimet­tömän hiek­ka­tien. Nimetön ojakin oikeasti on, mutta pikku­poi­kien suussa iso oja on muut­tunut eris­ni­meksi. Sen reunoilla on kesäisin sileää, hitaasti upot­tavaa savea, josta tulee mieleen Tarzan-kirjojen lento­hiekka. Jonain kesänä Samilla on ojan varressa kätkö isäpuo­lensa vanhoja porno­lehtiä, joista opin, minne nainen saattaa laittaa kurkun.

Nyt kuitenkin ihai­lemme Samin kanssa hiek­ka­tiellä tulva­veden voimaa. Päätämme helpottaa sen etene­mistä ja uurramme kengän­kär­jillä tiehen pienen vaon, vain sen verran syvän että pinta­vesi pääsee kulke­maan sitä tien yli. On ilta, ja hyvän työn tehneinä lähdemme kotiin. Seuraa­vana aamuna hiek­ka­tiellä seisoo paloauto. Rummun kohdalla, siinä mihin puron piir­simme, tietä ei enää ole.

Emme uskal­ta­neet kertoa osuu­des­tamme kenel­le­kään. Ainakin minua syyl­li­syys ja kiin­ni­jää­misen pelko kalvoivat kauan.

Minua vuotta vanhempi naapurin poika on saanut jostain viiden­kym­menen markan setelin omaa rahaa. Se on molem­mista hämmäs­tyt­tävän paljon. Kaupan ja apteekin välissä on kioski, josta saa irto­kark­keja. Ostamme niitä isoon pape­ri­pus­siin koko rahalla, ja tuntuu siltä kuin olisimme teke­mässä kolt­tosta. Varmuuden vuoksi päätämme syödä pussin tyhjäksi salaa kahdes­taan, ennen kuin kotiin on asiaa.

Malek­simme kylällä ylty­vässä soke­ri­hu­ma­lassa, kun yhtäkkiä alkaa sataa. Meille valkenee liian myöhään, miten huonosti pape­ri­pussi kestää kastu­mista. Juok­semme päivä­kodin taka­pi­halle leik­ki­mök­kiin suojaan, mutta vettynyt pussi on jo osit­tain rieka­leina ja karkit liimau­tu­neina toisiinsa. Makean­nälkä alkaa mennä ohi, sade ei. Kaadamme loput karkit maahan, vaikka se tuntuu kama­lalta tuhlauk­selta, ja lähdemme kotiin.

Leiki­tään serk­kujen taka­pi­halla aurin­koi­sena kevät­päi­vänä. On ehkä huhtikuu koska on niin lämmintä, vaikka maassa on vielä lunta. Serk­kujen isä grillaa, muitakin aikuisia on paikalla. Makaan mahal­lani lumessa ja huomaan, että siellä täällä lumi­ki­teitten päällä mönkii pienen pieniä läpi­kuul­tavia toukkia. Menen ihmeis­säni kerto­maan niistä aikui­sille, mutta minun luul­laan puhuvan palturia. Kukaan ei edes vaivaudu lumelle katso­maan nähdäk­seen mönkijät omin silmin.

Vuosia myöhemmin en enää ole itse­kään varma, oliko tuo luon­to­ha­vain­toni todel­linen vai yksi niitä unesta synty­neitä vale­muis­toja, jollaisia lapsena kehitin.

Istun Ladan taka­pen­killä Kurki­hyp­py­län­tien päässä ja katson vasem­masta ikku­nasta ulos. Näen rivi­talon, jota raken­ne­taan parhail­laan; muis­ti­ku­vas­sani on myös raken­nus­miehiä, joista yksi talon katolla. Äiti tai isi kertoo, tai ehkä meille on kerrottu se jo aiemmin, että tuohon pääty­asun­toon tulemme pian muut­ta­maan.

Tämä on ensim­mäinen muis­toni. Myöhem­pien muis­tel­mien nume­rointi seuraa julkai­su­jär­jes­tystä, ei tapah­tu­mien krono­lo­giaa. Muutimme Kurki­hyp­py­län­tielle 1986, jonka kesä­kuussa täytin neljä.