Muistelma 6

On ke­vät­tul­va-aika. Iso-oja on äy­räi­tään myö­ten täyn­nä. Se kul­kee ri­vi­ta­lo­jen ta­ka­na pel­lon poik­ki ja alit­taa rum­mun kaut­ta ni­met­tö­män hiek­ka­tien. Ni­me­tön oja­kin oi­keas­ti on, mut­ta pik­ku­poi­kien suus­sa iso oja on muut­tu­nut eris­ni­mek­si. Sen reu­noil­la on ke­säi­sin si­le­ää, hi­taas­ti upot­ta­vaa sa­vea, jos­ta tu­lee mie­leen Tarzan-kir­jo­jen len­to­hiek­ka. Jo­nain ke­sä­nä Sa­mil­la on ojan var­res­sa kät­kö isä­puo­len­sa van­ho­ja por­no­leh­tiä, jois­ta opin, min­ne nai­nen saat­taa lait­taa kurkun.

Nyt kui­ten­kin ihai­lem­me Sa­min kans­sa hiek­ka­tiel­lä tul­va­ve­den voi­maa. Pää­täm­me hel­pot­taa sen ete­ne­mis­tä ja uur­ram­me ken­gän­kär­jil­lä tie­hen pie­nen vaon, vain sen ver­ran sy­vän että pin­ta­ve­si pää­see kul­ke­maan sitä tien yli. On ilta, ja hy­vän työn teh­nei­nä läh­dem­me ko­tiin. Seu­raa­va­na aa­mu­na hiek­ka­tiel­lä sei­soo pa­loau­to. Rum­mun koh­dal­la, sii­nä mi­hin pu­ron piir­sim­me, tie­tä ei enää ole.

Emme us­kal­ta­neet ker­toa osuu­des­tam­me ke­nel­le­kään. Ai­na­kin mi­nua syyl­li­syys ja kiin­ni­jää­mi­sen pel­ko kal­voi­vat kauan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.