On kuoron vuosijuhla Smökissä ehkä vuonna 2005. Ilta on lopuillaan ja seison yksin baaritiskin luona kaihoten — vaikkei menetettyjä entisiä edes ole vielä monta. Hetki yrittää tarttua minuun kahtena sopraanona, jotka kävelevät luokseni ja kysyvät, olenko kunnossa.
Jos tämä juttu olisi jatkunut pysäkille asti, olisin varmasti noussut samaan bussiin.
On kuoron vuosijuhla lääkisläisten tilassa Sörnäisten rantatiellä ehkä vuonna 2006. Ilta on lopuillaan ja seison yksin parvekkeella kaihoten — varmaan taas jotakuta menetettyä entistä. Hetki yrittää tarttua minuun sopraanona, joka kävelee taakseni ja kysyy, olenko kunnossa. Kysymystä seuraa ylistävä kuvailu siitä, miltä tummassa puvussani juuri näytin, kun seisoin yksin parvekkeella kaihoten.
Juttu jatkuu, juhlat loppuvat, ja jonkin ajan kuluttua olemme kahdestaan pysäkillä odottamassa hänen bussiaan kotiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni joku vonkaa minua yöksi luokseen. Sävy on niin suora ja juhlameikki jo niin kärsinyt, että tunnen vetoa vain pois koko tilanteesta. Palturia ja pajunköyttä puhumalla se lopulta onnistuukin, ja jonain myöhempänä päivänä saan pahoittelevan tekstarin.