Kategoria: kerronta

Ollaan puolison kans vuosikauet tilattu Suomen Luontoa vuoroin toisillemme joululahjaksi. 3 syystä perinne taitaa nyt katketa.

Kumpaankaan huolella väsäämistäni yhteyenotoista toimitukseen ei ole vastattu. Ei ees lyhyellä kuittauksella, josta tietäisin niien menneen perille.

Kirjotusvirheitten määrä alkaa olla sietämätön. Heinäkuun numeron 20 ekalta sivulta löysin 12, yhen jo kannesta.

Tärkein syy on halu vähentää altistusta susilahti- ym. uutisille, jotka vituttaa niin ettei veri kierrä.

Tapanin ratoksi tehtiin esikoisen huseeraama ”tutkimus- ja huviretki” talviseen kansallispuistoon. Laskettiin pulkalla, syötettiin kuukkeleita, juotiin kaakaot termarista jne. Illalla kotona muisteltiin, mikä oli retkessä kivointa. 6-vuotias pikkusiskolleen: ”Minusta parasta oli se, että sinä olit siellä.” Mha hart!

Joulukuusta ettiskellessäni näin tänään tokan ukko­teeriä, hirvi­emän kaksos­vasoineen, metton ja lapin­tiaisen. Ensimmäinen kerta varmaan 30 vuoteen ku näin hirviä muuten ku auton tai junan ikkunasta. Seisottiin samassa harvassa kuusikossa alle 100 metrin päässä toisistamme.

Lapintiaisia en olekaan vielä tänä talvena nähny meiän ruokinta­paikalla. Hauskaa että se on mettässäki niin kesy että puuhaili omiaan lumisessa näreessä vain parin metrin päässä minusta ja koirasta.

Hostellin seinässä luki:

ROOMS
HUONEET

5-vuotias: ”Iskä, miksi tuolla on ruumishuoneita?”

Kuinka ennen ei ollu kaikki paremmin: ainaki vielä 70-luvulla Suvannossa, ja veikkaan että muissaki kylissä pitkin Suomen nientä, roskat joita ei saanu polttamalla hävitettyä kipattiin yksinkertasesti maahan, matalaan kuoppaan mettän reunassa ja jätettiin sinne. Tämmösiä minikaatopaikkoja olen löytäny ja tyhjentäny pelkästään meiän tontin lähistöltä puolenkymmentä, viimeksi tällä viikolla.

Lasten kans oiva tilaisuus aarteenetsintään ja ympäristökasvatukseen, oikiastaan siis ekosysteemipalvelu!

Esikoinen, 5, aamulla pikkusiskolleen:
– Meillä on pitkä elämä takana, pitkä elämä eessä ja pitkä elämä…
– …leunoilla?

Hahmo joksi Suosalo ällistyttävimmin Starmanissa muuntautuu on nuorukainen, ehkä parin­kymmenen, jonka vahvasti viite­ryhmäänsä liittävä puhe­tapa kaikkine finesseineen — mm. sävel­kulun loppu­plaanit, vokaali­värit ja takainen r — oli samaan aikaan sekä erittäin tunnistettava että lähi­piirissäni täysin vieras.

Kaksi kuukautta myöhemmin nuo samat prosodiset piirteet ovat jotakin tuntematonta kautta löytäneet eskarilaisemme puheen­parteen tänne perä­pohjalais­murteitten ydin­alueelle. Hän ei ollut esityksessä, ei katso televisiota, ei omista äly­puhelinta eikä hengaile teinien seurassa. Olen äimistynyt.

Iltalueksin 1952 painetun “Uusin tieto luonnosta ja ihmisestä” -kirja­sarjan 1. osaa ja nautin sen vanhasta, värikkäästä kielestä. L. Hirven­salon käännöksestä on nykyinen tieto­sana­kirjamaisuus kaukana, mutta koukeroisissakin virkkeissä kuultaa ajatus kirkkaana. Verbien refleksiivi­taivutus on vielä voimissaan, samoin moni kelpo, sittemmin unohdettu uudis­sana. ”Puhtaan dikumariinin valmistus on osoittautunut sekä helpoksi että halvaksi ja sitä voidaan antaa kiekkosina” (s. 174). Kiekkosina!