Kategoria: kerronta

Jonain toisena aikana olin päivä­hoi­dossa Eevalla punai­sessa puuta­lossa. Sinne mentiin aina epäin­hi­mil­lisen aikaisin, tuskin paljoa kuuden jälkeen. Joil­lain kerroilla en ollut vielä kunnolla herän­nyt­kään, ja sain mennä jatka­maan unia.

Eeva oli noin mummini ikäinen ja käytti sisäl­läkin tummen­tavia laseja. Tuskinpa tunnis­taisin häntä vielä­kään ilman niitä. Toinen tava­ra­merkki olivat maailman parhaat tomaat­ti­juus­to­näk­ki­leivät. Meillä kotona ei syöty näkkäriä, ja sillä oli ankean leivän maine. Mummi­lassa näkkäriä liotet­tiin ilta­teessä, kunnes se oli pehmeää, juusto sulaa ja teeve­dessä lilli marga­rii­ni­kuplia. Eevalla näkkäriä syötiin kuin rehel­listä leipää.

En muista olinko hoito­paikan ainut alle koului­käinen, vai miksi päivät Eevan talossa tuntuivat loput­toman pitkiltä ja yksi­näi­siltä. Vanhoissa tele­vi­sioissa oli semmoinen ominai­suus, että jos ohjel­massa oli tarpeeksi kauan hiljaista, alkoi kuulua vaimeasti pitkä ja kimeä piiiiiii. Niinä pitkinä päivinä minusta tuntui, että pääni päästi tuon äänen.

Olin päivä­hoi­dossa monissa eri paikoissa, joitain aikoja saman rivi­talon Sirpalla. Kerran Sirpa oli kaata­massa lasiini maitoa. Kun maitoa oli mieles­täni tarpeeksi, siirsin lasin nopeasti sivuun. Niinhän vesi­hanan altakin siir­re­tään. Maitoa kaatui tietysti pöydälle, ja Sirpa läksytti minua. En muista sainko häntä ymmär­tä­mään, etten ollut tehnyt temppua ilkeyt­täni. Olin vain daiju sillä tavalla kuin lapset ovat.

Toisen kerran väitin Sirpalle, että olin oppinut seiso­maan käsil­läni. ”No näytä”, Sirpa sanoi. Nousin sohvalta olohuo­neen matolle käsin­sei­son­taan ja jatkoin samaa vauhtia tikkusuo­rana seläl­leni maahan. Yritin itkeä, mutta pallea kramp­pasi niin, etten saanut ilmaa.

Aloitin pianon­soiton opinnot neljän kunnan yhtei­sessä musiik­kio­pis­tossa 11-vuoti­aana syksyllä 1993. Ensim­mäinen opet­ta­jani oli Puolasta muut­tanut Irena K., jolla oli vahvat silmä­lasit ja vain pelot­tavia ilmeitä. Tunnit pidet­tiin kirkon­kylän ala-asteen alakerran luokassa, jossa oli musta pysty­piano. Sormieni piti olla kuin kissan tassut, mutta en tiennyt mitä se tarkoittaa, koska meillä ei ollut koskaan ollut kissaa.

En enää muista, olinko Irenan oppilas yhden vuoden vai kaksi. Opet­tajan vaih­tu­mi­sesta sain kuulla rehto­rilta vasta vähän ennen seuraavan luku­kauden alkua, ja sen muistan, että tunsin tulleeni pete­tyksi. Irena oli moti­voinut minut harjoit­te­le­maan koko kesän ahke­rasti lupaa­malla, että saisin syksyllä ohjel­mis­tooni viimein ihan oikeita, aikuisten kappa­leita: jonkin Chopinin noktur­neista ja Mozartin sonaatin. Irenaa varten olin pitänyt harjoi­tus­päi­vä­kir­jaakin, ja nyt en yhtäkkiä tiennyt, kenelle sitä näyt­täisin. (Pisin merk­kaa­mani treeni oli 3 tuntia, 47 minuuttia.)

Seuraava opet­ta­jani oli Suvi N., nuori nainen, jolla oli vahvat silmä­lasit ja vain iloisia ilmeitä. Hän vaikuttui päivä­kir­jas­tani, ja sain ottaa luvatut teokset (ja paljon muita) työn alle.

Istun auton taka­pen­killä ja katson ikku­nasta ulos. On hämärää, tie on vieras. Olemme lomalla Etelä-Ruot­sissa tai ehkä jo matkalla sieltä pois. Isä hiljentää vauhtia, koska ohitamme onnet­to­muus­paikkaa. Näen poliisin, häly­tys­ajo­neu­vojen valoja ja tien reunassa kyljel­lään makaavan hirven, jonka toinen etujalka on irronnut kola­rissa koko­naan.

Jollain toisella auto­mat­kalla saman reissun aikana aloin voida pahoin Viola-tädin sylissä taka­pen­killä. Ikkuna oli raol­laan noin sentin, ja yritin oksentaa sen kautta ulos. Enim­mäk­seen en onnis­tunut.

Rivi­ta­lojen taka­pihan laidasta alkaa heinikko. Makaan siinä seläl­läni, kädet ristissä pääni alla, ja seuraan nopeasti liik­kuvia pilviä. Taivas on syvän sininen ja heinä niin pitkää, että olen piilossa. Tältä tuntuu olla onnel­linen, ajat­telen, ja päätän painaa hetken mieleeni.

Tuolla kertaa en tainnut olla tahal­lani piilossa keltään, vaikka siihenkin heinikko oli hyvä, kun vaklat­tiin tai oltiin purk­kista.

On kuoron vuosi­juhla Smökissä ehkä vuonna 2005. Ilta on lopuil­laan ja seison yksin baari­tiskin luona kaihoten — vaikkei mene­tet­tyjä entisiä edes ole vielä monta. Hetki yrittää tarttua minuun kahtena sopraa­nona, jotka käve­levät luok­seni ja kysyvät, olenko kunnossa.

Jos tämä juttu olisi jatkunut pysä­kille asti, olisin varmasti noussut samaan bussiin.

On kuoron vuosi­juhla lääkis­läisten tilassa Sörnäisten ranta­tiellä ehkä vuonna 2006. Ilta on lopuil­laan ja seison yksin parvek­keella kaihoten — varmaan taas jota­kuta mene­tettyä entistä. Hetki yrittää tarttua minuun sopraa­nona, joka kävelee taak­seni ja kysyy, olenko kunnossa. Kysy­mystä seuraa ylis­tävä kuvailu siitä, miltä tummassa puvus­sani juuri näytin, kun seisoin yksin parvek­keella kaihoten.

Juttu jatkuu, juhlat loppuvat, ja jonkin ajan kuluttua olemme kahdes­taan pysä­killä odot­ta­massa hänen bussiaan kotiin. Ensim­mäistä kertaa elämäs­säni joku vonkaa minua yöksi luok­seen. Sävy on niin suora ja juhla­meikki jo niin kärsinyt, että tunnen vetoa vain pois koko tilan­teesta. Palturia ja pajun­köyttä puhu­malla se lopulta onnis­tuukin, ja jonain myöhem­pänä päivänä saan pahoit­te­levan teks­tarin.