Muistelma 4

Lei­ki­tään serk­ku­jen ta­ka­pi­hal­la au­rin­koi­se­na ke­vät­päi­vä­nä. On ehkä huh­ti­kuu kos­ka on niin läm­min­tä, vaik­ka maas­sa on vie­lä lun­ta. Serk­ku­jen isä gril­laa, mui­ta­kin ai­kui­sia on pai­kal­la. Ma­kaan ma­hal­la­ni lu­mes­sa ja huo­maan, että siel­lä tääl­lä lu­mi­ki­teit­ten pääl­lä mön­kii pie­nen pie­niä lä­pi­kuul­ta­via touk­kia. Me­nen ih­meis­sä­ni ker­to­maan niis­tä ai­kui­sil­le, mut­ta mi­nun luul­laan pu­hu­van pal­tu­ria. Ku­kaan ei edes vai­vau­du lu­mel­le kat­so­maan näh­däk­seen mön­ki­jät omin silmin.

Vuo­sia myö­hem­min en enää ole it­se­kään var­ma, oli­ko tuo luon­to­ha­vain­to­ni to­del­li­nen vai yksi nii­tä unes­ta syn­ty­nei­tä va­le­muis­to­ja, jol­lai­sia lap­se­na kehitin.