Mölli otus

Uusista lasten­kir­joista on tuttua hellä­va­rainen, kaik­ki­huo­mioiva kieli, yhtä pastel­lin­sä­vyinen kuin teosten kuvi­tuskin usein. Vaikka meillä tykä­tään siitäkin tyyli­la­jista (Onni ja Aada, Toivo-sarja jne.), kylläpä virkisti Riitta Mäyrälän 1990 suomen­tama kirjanen Huli Huns­ke­lista, jonka ”naapu­rissa asui Reima-jänis. Mölli otus. Kuuhki pusi­kossa eikä tajunnut mistään mitään.”

Ravistus

Kiin­teis­töyh­ty­mä­kump­pa­nil­lani, lasteni äidillä, on tapana ennen avaa­mista ravistaa kaikkea, mikä on saat­tanut jääkaa­pissa tai jo kaupan hyllyllä ”laskeutua”. Jois­sain näistä elin- ym. tarvi­ke­pak­kauk­sista ehkä lukeekin pienellä prän­tillä omskakas, mutta olen aika varma ettei kaikissa. Eikä ehtoisa puoliso ohjetta noudata vaan luul­ta­vasti jo lapsuu­den­ko­tona pint­ty­nyttä tapaa.

Tiedätte ne hiljan paskotut kier­re­korkit, jotka jäävät rois­ke­lä­päksi kaadet­tavan subs­tanssin tielle, jos ensin­nä­kään suos­tuvat avau­tu­maan oikeasta saumasta? Pirkan pääry­nä­so­se­tetra ei tässä yhtenä aamuna suos­tunut, joten pulssin kiih­ty­mättä repäisin koko muoviosan huis vittuun, ja annos­telin sosetta vaivatta pelkästä aukosta pahvissa.

Samana iltana Ravis­taja oli huonolla tuulella jo valmiiksi, en muista mistä, ja teki lapsille puuroan­noksia. Sattu­moisin meillä tykä­tään kaura­puuron päällä… [musikki lakkaa] *pääry­nä­so­seesta*. Jääkaapin ovi kävi, kuului voimal­lista lotinaa ja ”███ ███████!” En olisi ehtinyt väliin, vaikka olisin ollut samassa huoneessa, niin nopea tuo ranne­liike on.

Riekko puussa

Näin tänä aamuna riekon puussa.

Erään­lainen #pädelmä tämäkin, sillä #riekko (Lagopus lagopus lagopus) ei yleensä istu (eikä seiso) oksalla. Kun viimeksi tätä todistin, oli 1990-luvun alku.

Ehkä sitä on tapah­tunut myös tässä välillä, koskapa ainakin väite­tysti* “riekko nousee tuiskun alla koivuun”, ja 30 vuoteen mahtuu monta riekkoa, tuiskua ja koivua.

*lähde: kaik­ki­tie­tävät ukot kansa­lais­opiston puutöissä

Tšadjärven hömpsy

Ennen lapsia, kun oli aikaa hurvi­tella, pidin hetken aikaa funk-aiheista blogia nimeltä Tšad­järven hömpsy. En siksi, että erityi­sesti pitäisin funkista, vaan jotta olisi olemassa

TŠADJÄRVEN HÖMPSY -FUŊKBLOGI,

täydel­linen pangrammi aakko­sista

ABDEFGHIJKLMŊNOPRSŠTUVYÄÖ,

joilla suomea äänne­tään. (Siis muuten perin­tei­sestä aakkos­tosta, mutta ilman ääntöön tarpeet­tomia kirjaimia CQWXZÅ ja täyden­net­tynä ängällä ja äššällä.)

Valas lasimaljassa

Luin kirjan! Maria Kata­ja­vuoren Valas lasi­mal­jassa oli puoleen­vä­liinsä asti niin aivo­ja­hi­ve­levän hyvä, että halusin naimi­siin kirjot­tajan kans. Virhee­töntä, tiivistä, älykästä, yhtä aikaa kaunista ja ronskia kieltä. Tärkiä aihe, ja johtoa­jatus niin hyvin perus­teltu ja kirkas, että tuli se semmonen ”just näinhän olen aina iteki ajatellu” -olo. (Vaikken oikiasti olekaan, sitä vain heti haluaa usko­tella kuulu­vansa samaan jengiin uuen idolinsa kans.)

Kirjan alku­puo­lisko esit­teli ongelman, loppu­puoli kirjot­tajan ehotuksia sen ratka­se­mi­seksi. Tuohon taite­koh­taan ihas­tuk­seni lopahti ku seinään, niin usko­mat­toman utoop­pisia ratkasut oli. Vaikken ees ole kovin kyyninen ihminen, tuntu että nuo ideat ostaak­seni minun pitäs olla ainaki 25 vuotta naii­vimpi.