Reema

Kilpi­aavan laidalla kasva­neena luulin olevani karais­tunut sääs­kiin, mutta ilmei­sesti joko immuu­ni­jär­jes­tel­mäni on vallan urba­ni­soi­tunut tai sitten Itä-Suomen sääs­killä on tujummat anti­koa­gu­lantit suupie­lis­sään, koskapa taas sain sieltä tuliai­siksi näitä. Arvatkaa raa-vitut­taako.

Viime keski­viik­kona oli tähä­nas­tisen kvar­tet­tiu­rani hienoin keikka. Laulu­yhtye Boston Beans oli kutsuttu Suomen vanhimman purjeh­dus­seuran tiloihin Helsingin Valko­saa­reen viih­dyt­tä­mään Teknil­lisen korkea­koulun vetämän kansain­vä­lisen CIRA2005-konfe­renssin osal­lis­tujia. Tapah­tumaa järjes­tel­leelle toimi­kun­nalle meitä oli tiennyt suosi­tella herra M. Maasalo, joka myös vastasi itse tilai­suu­dessa osuu­temme juon­nosta. Meiltä oli erityi­sesti pyydetty suoma­lais­kan­sal­lista musiikkia, mutta koska reper­tu­aa­rimme on mitä on, pyynnön toteut­tikin M. nerok­kailla spii­keil­lään, jotka sitoivat sekaisen ohjel­mamme sini­val­koi­seksi siker­mäksi tangoa, viinaa, kahvia ja melan­ko­liaa — vaaku­nae­läin­tä­kään unoh­ta­matta.