Kategoria: kerronta

Tämä veijari oli eilen ensim­mäistä kertaa D:n harjoi­tuk­sissa johta­massa Svadebkaa ja osoit­tautui huomat­ta­vasti kuvaansa leppoi­sam­maksi mieheksi. Etukä­teen olinkin enemmän huolis­sani eräästä jälleen­nä­ke­mi­sestä viime viikon tapah­tu­mien jälkeen, mutta sekin huoli oli onneksi turha. Onneksi useimmat ihmiset ovat kypsempiä kuin minä.

Tape­toin pikku­ka­marin uudel­leen ja heitin mene­mään osan vanhoista huone­ka­luista. Lähinnä kylläs­tyin entisen templaatin ankei­siin sävyihin, mutta myös albu­mi­sivun päivi­tys­stres­siin ja siihen, että tilaa oli enemmän kuin tavaraa, osioita enemmän kuin sisältöä. Esimer­kiksi etusivu ja omakuva ovat nyt fuusioi­tu­neet yhdeksi ja samaksi blogiksi, johon kirjoit­ta­misen kynnystä yritän madaltaa. Tarkoitus ei ole tehdä uutta link­ki­kaa­to­paikkaa, mutta vapautua viime merkin­töjen formaa­lista formaa­tista ja olla toivot­ta­vasti kiin­nos­ta­valla tavalla henki­lö­koh­tai­sempi.

Sen jälkeen kun kaksi rote­vahkoa kulje­tus­liik­keen miestä nosti täys­kor­kean Hellas Helsingin syliinsä eräässä otanie­me­läi­sessä kaksiossa viime touko­kuussa, minulla ei muutamia kesän päiviä Lapissa lukuu­not­ta­matta ole ollut mahdol­li­suutta kunnol­li­seen harjoit­te­luun. Kun sitten toisi­naan olen sattu­malta päässyt samaan tilaan pianon kanssa, olen aina joutunut totea­maan muis­ta­vani yhä vähemmän teoksia ja hallit­se­vani käsiäni yhä huonommin.

Toinen syy miksi ajau­duin pohti­maan soit­timen hank­ki­mista oli se, että kuoro- ja kvar­tet­tis­tem­mojen laula­minen pelkän ääni­raudan varassa solua­sun­nossa, jonka seinät ovat paperia, ei ole niitä viih­tyi­simpiä keik­koja. Pyyk­ki­tu­pa­nikin on kirk­koa­kus­tii­kas­taan huoli­matta harjoi­tus­ti­laksi kolkko, eikä siel­lä­kään viitsi laulella kuin biisejä, jotka jo osaa. Viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän, oli oivaltaa etten osaa sovittaa ilman instru­menttia.

Nyt piti enää päättää, millaisen sijoi­tuksen tekisin. Aloitin harhai­le­malla puoli­va­ka­vis­sani kirp­pu­to­reilla etsien mahdol­li­simman halpaa mutta surkeaa keyboardia eli kiip­paria, kuten sittemmin opin sitä kutsut­tavan. Löydet­tyäni nolla kävelin Helsingin Musiik­kiin, jossa koesoit­telin epämää­rä­tie­toi­sesti (määrä­tie­dot­to­masti) muutamia halvimpia sähkö­pia­noja. Palvelun puut­teessa jatkoin matkaa Fazerin musiik­ki­liik­kee­seen, jonka parempaa vali­koimaa testa­tessa kuluikin jo vähän enemmän aikaa. Aivan pois lähties­säni huomasin vielä yhden Yamahan, johon en ollut koskenut, ja kohta soitinkin ehkä koske­tuk­sel­taan parasta sähkö­pianoa ikinä.

Suoraa päätä en tieten­kään peliä lunas­tanut, vaan päätin ensin ottaa selvää miten tyyty­väisiä sen osta­neet ovat siihen olleet. Yleis­vai­ku­telma oli, että Yamaha pesee muut merkit mennen tullen ja että P-90 on hinta­luo­kas­saan paras, mutta huolet­ta­maan alkoi monen eri kirjoit­tajan mainit­sema ylimää­räinen metal­linen ylä-ääni tietyssä flyy­ge­li­re­kis­te­rissä. En ollut itse huomannut sitä, mutta kun maanan­taina menin uudes­taan kaup­paan ja tiesin mitä etsiä, tein saman havainnon: ylimää­räinen kiminä oli todella häirit­sevä muuta­missa äänissä h²:sta ylös­päin. Vaikka löysin pianosta taas paljon uusia hyviä puolia, ankaran sisäisen osto­pää­tös­kamp­pailun voitti se vasten­mie­linen ajatus, että olisin maksa­massa 1175 euroa valmiiksi vial­li­sesta tuot­teesta.

Toisin kuin luulin, sisäinen kamp­pailu ei kuiten­kaan päät­tynyt siihen, vaan enemmän tai vähemmän alita­jui­sesti kävin sitä koko sen päivän ja seuraavan yön. Kun tiis­tai­aa­muna heräsin, olin antanut Yama­halle anteeksi ja päät­tänyt ostaa pianon.

Tulin viikon­lop­puna pelan­neeksi kahdeksan tuntia foot­bagia. Ensim­mäinen kahdesta sovi­tusta tree­ni­vii­kon­lo­pusta uuden nelin­pe­li­pa­rini kanssa alkoi perjan­taina huonoilla uuti­silla, kun matkalla pelaa­maan saimme kuulla, että sali­vuo­romme on peruttu. Ensi­vi­tu­tuksen laan­nuttua päätimme pystyttää kentän ulos, ja Naan­talin pussi­kal­ja­teinit saivat lopulta ihan kohtuul­lisen shown.

Varsi­nainen näytös, harras­tus­messut Suopellon koululla, kerä­sikin sitten hieman vähemmän yleisöä. Tämä seikka sekä peli­paikan sois­tuva maaperä eivät kirvoit­ta­neet kenes­tä­kään paras­taan esille. Onneksi olimme saaneet illaksi käyt­töömme salin, jossa pääsimme ensim­mäistä kertaa kuiva­har­joit­te­le­maan tulevaa SM-finaalia. Sen ennak­ko­suo­sikin paineet otti suve­ree­nisti itsel­leen kaksikko Forstén & Pohjola, mutta hyvin nukutun yön jälkeen myös parin Karhunen & Uusi­talo yhteis­peli alkoi kulkea. Sunnun­tain tree­nien molemmat ottelut menivät kolman­teen erään ja, vaikka itse kehunkin, olivat ehkä tämän hetken kovinta verk­ko­foot­bagia Suomessa.

Muutama muukin oli keksinyt lähteä torstai-iltana Kaivo­puis­toon katso­maan ilotu­lit­ta­misen SM-kisoja. Ratikat ja rannat olivat pakissa teinejä, joiden ördää­minen ja mete­löinti peitti juonnon kuulu­mat­to­miin, mutta synnytti myös miel­lyt­tävän tietoi­suuden omasta kypsästä iästä ja arvok­kuu­desta, hehehe. Tulin paikalle puoli tuntia myöhässä ja missasin kuulemma parhaat palat, mutta jotenkin ilotu­lit­telu tuntui ja näytti laimealta satei­sessa hämä­rässä, kun sitä on tottunut katse­le­maan pakka­sessa ja kaamok­sessa.

Sunnun­taina pidet­tiin Meri­tul­lissa syksyn ensim­mäiset Domi­nanten treenit. Niiden alussa minut valtasi onnel­li­suus­koh­taus, jonka veroisen sain viimeksi pari päivää ennen Hiiden­maan-matkaa (silloin keskellä kaupunkia, ilman mitään ilmeistä syytä). Laula­minen oli helpompaa kuin muis­tin­kaan, vaikka help­poja olivat kappa­leetkin: Partio­laisten marssi ja muutama muu Sibe­liuksen aamu­pieru on tarkoitus lähteä äänit­tä­mään Lahteen lauan­taina, mistä syystä niitä hinkat­tiin myös eili­sissä tree­neissä Tuas-talolla.

Olivat, rontit, lait­ta­neet Stadiu­milla kaikki muut Brooksin lenk­ka­rinsa alen­nus­myyn­tiin paitsi ne, joita himoitsin. 109 euron hinta­lappu Beas­tien kyljessä sai minut jo kaiva­maan Love­gunit nafta­lii­nista, mutta niihin totut­telu olisi sittenkin vaatinut enemmän aikaa kuin SM-kisoihin on. Vanhojen Beas­tieni pikku­hiljaa hajo­tessa tree­ni­aa­mui­hinsa jotain oli kuitenkin tehtävä, joten päätin satsata sata euroa ja säästyä uuden tuntuman opet­te­le­mi­selta. Verk­ko­footbag on väli­neur­heilua, ja väli­neet ovat tässä.

Sähkö­pos­ti­luu­kusta kolahti aamulla kaksi viestiä, joista toinen oli mainos eBayltä — meninkin paljas­ta­maan niille osoit­teeni — ja toinenkin otsikon perus­teella selvää roska­postia: Great info and one addi­tion, lähet­tä­jänä tekaistun kuuloinen Wilfred Hildonen. Avasin viestin ja se näyt­tikin perin­tei­seltä nige­ria­lai­selta kerjuu­kir­jeeltä, tai oikeas­taan sen pohjois­mai­selta versiolta:

Hello,

I am a Norwe­gian with Finnish roots (actually a Finnish citizen now as I did live in Helsinki for 8 years before moving on to Portugal - but didn't learn too much Finnish, alas, as I worked and lived with Finnish-Swedes) and I am finding out of my ances­tors and have traced them back to Suvanto near Sodan­kylä.

Vasta tässä vaiheessa havah­duin huomaa­maan, ettei kyse ollut­kaan roska­pos­tista. Wilfred Hildosen suoma­laiset esi-isät olivat Suvannon Hiltusia, joita hän oli sattunut löytä­mään myös omasta, GenCircle­siin kauan sitten jättä­mäs­täni tieto­kan­nasta. Onneksi olin jättänyt sinne myös validin sähkö­pos­tio­soit­teen, sillä Hiltus-Wilfre­dillä oli antaa täyden­nystä suku­puu­huni:

It is Gustava Mathlin b. 30 Oct 1788 in Sodan­kylä, by Sven Mathelin and Magda­lena Kranck. You have her as married to one Johan Henrik Ekedahl in 1819. I have her as Gustava Senin­tytär Matlein and before she married Ekedahl, she was married to Matti Danie­lin­poika Hiltunen aka Matts Danielsson Hildunen. They married 30 March 1813 and Matti died 28 Oct. 1817. They had two children, Greta Magda­lena Matin­tytär Hiltunen, b. 21.01.1814, and Johan Daniel Matin­poika Hiltunen, b. 18.06.1816.

Gustavan ensim­mäi­sestä avio­lii­tosta Matti Hiltusen kanssa tiesinkin, mutta lapset olivat minulle uutta. Harmi vain ettei kumpi­kaan heistä ollut suora­nainen esivan­hem­pani, ja noin suku­polven mittainen kuilu Hiltusten esipol­vi­kaa­vios­sani jäi edel­leen auki.

Kymmenen vuotta sitten luok­ka­sor­muk­siin kaiver­rettu Pyhä 2004 tuntui silloin paljon kaukai­sem­malta tule­vai­suu­delta kuin ala-asteen kuudes luokka tuntuu nyt mennei­syy­deltä. Viikon­lop­puna kokoon­nuimme senai­kaisten luok­ka­lais­teni kanssa mökille Pyhä­ko­raan päivit­tä­mään tietoja toisis­tamme ja muis­te­le­maan menneitä. SmartZoomin olin kame­rasta unoh­tanut pois päältä, miksi osa kuvista on taval­lista tuhnui­sempia.

Takana muutama elämäni onnel­li­sim­mista päivistä. Usko­ma­tonta, että siitä on kohta viikko kun lähdin, unohdin passini kerran ja melkein myöhäs­tyin lautasta, jolla olimme Audite-poru­kalla aloit­ta­massa matkaa Hiiden­maalle. Sekin on usko­ma­tonta, että kun Tallinna oli sinne saapues­samme tulvan vallassa ja Helsin­gissä palat­tuamme kaato­sade, Hiiden­maalla, Kalanan pienessä kylässä, paistoi kaik­kina päivinä aurinko.