Yamaha P-90

Sen jäl­keen kun kak­si ro­te­vah­koa kul­je­tus­liik­keen mies­tä nos­ti täys­kor­kean Hel­las Hel­sin­gin sy­liin­sä erääs­sä ota­nie­me­läi­ses­sä kak­sios­sa vii­me tou­ko­kuus­sa, mi­nul­la ei muu­ta­mia ke­sän päi­viä La­pis­sa lu­kuu­not­ta­mat­ta ole ol­lut mah­dol­li­suut­ta kun­nol­li­seen har­joit­te­luun. Kun sit­ten toi­si­naan olen sat­tu­mal­ta pääs­syt sa­maan ti­laan pia­non kans­sa, olen aina jou­tu­nut to­tea­maan muis­ta­va­ni yhä vä­hem­män teok­sia ja hal­lit­se­va­ni kä­siä­ni yhä huonommin.

Toi­nen syy mik­si ajau­duin poh­ti­maan soit­ti­men hank­ki­mis­ta oli se, että kuo­ro- ja kvar­tet­tis­tem­mo­jen lau­la­mi­nen pel­kän ää­ni­rau­dan va­ras­sa so­lua­sun­nos­sa, jon­ka sei­nät ovat pa­pe­ria, ei ole nii­tä viih­tyi­sim­piä keik­ko­ja. Pyyk­ki­tu­pa­ni­kin on kirk­koa­kus­tii­kas­taan huo­li­mat­ta har­joi­tus­ti­lak­si kolk­ko, eikä siel­lä­kään viit­si lau­lel­la kuin bii­se­jä, jot­ka jo osaa. Vii­mei­nen pi­sa­ra, joka kat­kai­si ka­me­lin se­län, oli oi­val­taa et­ten osaa so­vit­taa il­man instrumenttia.

Nyt piti enää päät­tää, mil­lai­sen si­joi­tuk­sen te­ki­sin. Aloi­tin har­hai­le­mal­la puo­li­va­ka­vis­sa­ni kirp­pu­to­reil­la et­sien mah­dol­li­sim­man hal­paa mut­ta sur­ke­aa key­boar­dia eli kiip­pa­ria, ku­ten sit­tem­min opin sitä kut­sut­ta­van. Löy­det­tyä­ni nol­la kä­ve­lin Hel­sin­gin Musiik­kiin, jos­sa koe­soit­te­lin epä­mää­rä­tie­toi­ses­ti (mää­rä­tie­dot­to­mas­ti) muu­ta­mia hal­vim­pia säh­kö­pia­no­ja. Pal­ve­lun puut­tees­sa jat­koin mat­kaa Faze­rin musiik­ki­liik­kee­seen, jon­ka pa­rem­paa va­li­koi­maa tes­ta­tes­sa ku­lui­kin jo vä­hän enem­män ai­kaa. Ai­van pois läh­ties­sä­ni huo­ma­sin vie­lä yh­den Yama­han, jo­hon en ol­lut kos­ke­nut, ja koh­ta soi­tin­kin ehkä kos­ke­tuk­sel­taan pa­ras­ta säh­kö­pia­noa ikinä.

Suo­raa pää­tä en tie­ten­kään pe­liä lu­nas­ta­nut, vaan pää­tin en­sin ot­taa sel­vää mi­ten tyy­ty­väi­siä sen os­ta­neet ovat sii­hen ol­leet. Yleis­vai­ku­tel­ma oli, että Yama­ha pe­see muut mer­kit men­nen tul­len ja että P-90 on hin­ta­luo­kas­saan pa­ras, mut­ta huo­let­ta­maan al­koi mo­nen eri kir­joit­ta­jan mai­nit­se­ma yli­mää­räi­nen me­tal­li­nen ylä-ääni tie­tys­sä flyy­ge­li­re­kis­te­ris­sä. En ol­lut itse huo­man­nut sitä, mut­ta kun maa­nan­tai­na me­nin uu­des­taan kaup­paan ja tie­sin mitä et­siä, tein sa­man ha­vain­non: yli­mää­räi­nen ki­mi­nä oli to­del­la häi­rit­se­vä muu­ta­mis­sa ää­nis­sä h²:sta ylös­päin. Vaik­ka löy­sin pia­nos­ta taas pal­jon uusia hy­viä puo­lia, an­ka­ran si­säi­sen os­to­pää­tös­kamp­pai­lun voit­ti se vas­ten­mie­li­nen aja­tus, että oli­sin mak­sa­mas­sa 1175 eu­roa val­miik­si vial­li­ses­ta tuotteesta.

Toi­sin kuin luu­lin, si­säi­nen kamp­pai­lu ei kui­ten­kaan päät­ty­nyt sii­hen, vaan enem­män tai vä­hem­män ali­ta­jui­ses­ti kä­vin sitä koko sen päi­vän ja seu­raa­van yön. Kun tiis­tai­aa­mu­na he­rä­sin, olin an­ta­nut Yama­hal­le an­teek­si ja päät­tä­nyt os­taa pianon.