Reema

Ollaan vesi­lin­nun­pyyn­nissä Kiti­sellä, ylös­päin Suvannon kylästä. Muis­taak­seni soudan, mutta tästä en ole ihan varma. Ainakin istun selkä meno­suun­taan, ylävir­taan, ja isäni on veneen perässä. Tarkkaa paik­kaa­kaan en osaa enää sanoa, mutta tien­puo­lei­sella rannalla on metsäinen rinne.

Yhtäkkiä isäni osoittaa sormel­laan vasemman olkani yli. Käännyn katso­maan ja näen sorsan lentävän kovaa vauhtia alavir­taan päin. Samassa kuuluu outoa, voimis­tuvaa suhinaa. Sorsan takaa joen puolelta syöksyy jyrkästi alaviis­toon haukka, nappaa vesi­linnun kynsiinsä ja kaartaa saalii­neen metsään.

Lasken tuon muutaman sekunnin mittaisen hetken edel­leen elämäni vaikut­ta­vim­maksi luon­toe­lä­myk­seksi. Myöhemmin luin jostain, että muut­to­haukka on haukoista ainut, joka saa sorsan vaaka­len­nosta kiinni. Vielä myöhemmin opin, että syök­syvä muut­to­haukka on itse asiassa kaikista maapallon eläi­mistä nopein.

On kevät­tulva-aika. Iso-oja on äyräi­tään myöten täynnä. Se kulkee rivi­ta­lojen takana pellon poikki ja alittaa rummun kautta nimet­tömän hiek­ka­tien. Nimetön ojakin oikeasti on, mutta pikku­poi­kien suussa iso oja on muut­tunut eris­ni­meksi. Sen reunoilla on kesäisin sileää, hitaasti upot­tavaa savea, josta tulee mieleen Tarzan-kirjojen lento­hiekka. Jonain kesänä Samilla on ojan varressa kätkö isäpuo­lensa vanhoja porno­lehtiä, joista opin, minne nainen saattaa laittaa kurkun.

Nyt kuitenkin ihai­lemme Samin kanssa hiek­ka­tiellä tulva­veden voimaa. Päätämme helpottaa sen etene­mistä ja uurramme kengän­kär­jillä tiehen pienen vaon, vain sen verran syvän että pinta­vesi pääsee kulke­maan sitä tien yli. On ilta, ja hyvän työn tehneinä lähdemme kotiin. Seuraa­vana aamuna hiek­ka­tiellä seisoo paloauto. Rummun kohdalla, siinä mihin puron piir­simme, tietä ei enää ole.

Emme uskal­ta­neet kertoa osuu­des­tamme kenel­le­kään. Ainakin minua syyl­li­syys ja kiin­ni­jää­misen pelko kalvoivat kauan.

Minua vuotta vanhempi naapurin poika on saanut jostain viiden­kym­menen markan setelin omaa rahaa. Se on molem­mista hämmäs­tyt­tävän paljon. Kaupan ja apteekin välissä on kioski, josta saa irto­kark­keja. Ostamme niitä isoon pape­ri­pus­siin koko rahalla, ja tuntuu siltä kuin olisimme teke­mässä kolt­tosta. Varmuuden vuoksi päätämme syödä pussin tyhjäksi salaa kahdes­taan, ennen kuin kotiin on asiaa.

Malek­simme kylällä ylty­vässä soke­ri­hu­ma­lassa, kun yhtäkkiä alkaa sataa. Meille valkenee liian myöhään, miten huonosti pape­ri­pussi kestää kastu­mista. Juok­semme päivä­kodin taka­pi­halle leik­ki­mök­kiin suojaan, mutta vettynyt pussi on jo osit­tain rieka­leina ja karkit liimau­tu­neina toisiinsa. Makean­nälkä alkaa mennä ohi, sade ei. Kaadamme loput karkit maahan, vaikka se tuntuu kama­lalta tuhlauk­selta, ja lähdemme kotiin.

Leiki­tään serk­kujen taka­pi­halla aurin­koi­sena kevät­päi­vänä. On ehkä huhtikuu koska on niin lämmintä, vaikka maassa on vielä lunta. Serk­kujen isä grillaa, muitakin aikuisia on paikalla. Makaan mahal­lani lumessa ja huomaan, että siellä täällä lumi­ki­teitten päällä mönkii pienen pieniä läpi­kuul­tavia toukkia. Menen ihmeis­säni kerto­maan niistä aikui­sille, mutta minun luul­laan puhuvan palturia. Kukaan ei edes vaivaudu lumelle katso­maan nähdäk­seen mönkijät omin silmin.

Vuosia myöhemmin en enää ole itse­kään varma, oliko tuo luon­to­ha­vain­toni todel­linen vai yksi niitä unesta synty­neitä vale­muis­toja, jollaisia lapsena kehitin.

Ollaan purk­kista päivä­kodin taka­pi­halla. Minulla on olii­vin­vih­reät housut ja veljeltä peritty valkoinen JUNGLE-kolitsi, jossa on viidakon kuva. Olen piilou­tu­jien vuorossa ja päätän kiivetä koivuun, koska se on vaat­teit­teni värinen. Etsintä alkaa, ja vähi­tellen etsi­jöiden joukko kasvaa. Lopulta olen viimei­senä löyty­mättä, etsijät luovut­tavat ja minua aletaan maani­tella tule­maan esiin. Nautin huomiosta hetken, ja kiipeän alas ylpeyttä uhkuen.

Kävelen isäni kannoilla vanhaa metsä­tien pohjaa loivaan ylämä­keen. Huomaan liikettä kuusen juurella tien vasem­malla puolen, ja kuis­kaan jotain. Pysäh­dymme. Isäni ottaa haulikon olal­taan, astuu muutaman askelen etuviis­toon ja ampuu kerran. Kun kier­rämme kuusen, maasta löytyy kaksi samaan laukauk­seen kuol­lutta metsoa.

Alun toisella kymme­nellä kuljin usein isäni mukana metsällä. Lintuja, hirviä ja jäniksiä pyysimme, saimme ja söimme. Opin suolis­ta­maan vesi­linnun sen ikäi­senä, että osaisin sen vieläkin, vaikken ole 25 vuoteen kokeillut. Hirven­pyyn­tiin tai teeri­soille saatet­tiin lähteä viideltä aamulla, enkä koskaan muul­loin ollut yhtä pirteä herä­tes­säni. Syksy on edel­leen lempi­vuo­den­ai­kani.

En metsästä, mutta jonkin vastaavan toiminnan varjolla haluaisin altistaa poikani mieleen­pai­nu­ville luon­to­ko­ke­muk­sille, jollaisia itse sain lapsena kokea. Marjastus ja sienestys ovat mukavaa mutta eivät suun­nat­toman jännit­tävää puuhaa. Kalastus on enim­mäk­seen paikal­laan oloa ja odot­ta­mista. Kame­ralla metsäs­tä­minen olisi kai meitä varten, joita tappa­minen etoo, mutta kame­roiden tekninen härve­liys ei taasen käy yhteen sen alku­voi­mai­suuden auran kanssa, jonka metsäs­tyk­seen liitän.

Istun Ladan taka­pen­killä Kurki­hyp­py­län­tien päässä ja katson vasem­masta ikku­nasta ulos. Näen rivi­talon, jota raken­ne­taan parhail­laan; muis­ti­ku­vas­sani on myös raken­nus­miehiä, joista yksi talon katolla. Äiti tai isi kertoo, tai ehkä meille on kerrottu se jo aiemmin, että tuohon pääty­asun­toon tulemme pian muut­ta­maan.

Tämä on ensim­mäinen muis­toni. Myöhem­pien muis­tel­mien nume­rointi seuraa julkai­su­jär­jes­tystä, ei tapah­tu­mien krono­lo­giaa. Muutimme Kurki­hyp­py­län­tielle 1986, jonka kesä­kuussa täytin neljä.