Reema

Ol­laan ve­si­lin­nun­pyyn­nis­sä Ki­ti­sel­lä, ylös­päin Su­van­non ky­läs­tä. Muis­taak­se­ni sou­dan, mut­ta täs­tä en ole ihan var­ma. Ai­na­kin is­tun sel­kä me­no­suun­taan, ylä­vir­taan, ja isä­ni on ve­neen pe­räs­sä. Tark­kaa paik­kaa­kaan en osaa enää sa­noa, mut­ta tien­puo­lei­sel­la ran­nal­la on met­säi­nen rinne.

Yh­täk­kiä isä­ni osoit­taa sor­mel­laan va­sem­man ol­ka­ni yli. Kään­nyn kat­so­maan ja näen sor­san len­tä­vän ko­vaa vauh­tia ala­vir­taan päin. Sa­mas­sa kuu­luu ou­toa, voi­mis­tu­vaa su­hi­naa. Sor­san ta­kaa joen puo­lel­ta syök­syy jyr­käs­ti ala­viis­toon hauk­ka, nap­paa ve­si­lin­nun kyn­siin­sä ja kaar­taa saa­lii­neen metsään.

Las­ken tuon muu­ta­man se­kun­nin mit­tai­sen het­ken edel­leen elä­mä­ni vai­kut­ta­vim­mak­si luon­toe­lä­myk­sek­si. Myö­hem­min luin jos­tain, että muut­to­hauk­ka on hau­kois­ta ai­nut, joka saa sor­san vaa­ka­len­nos­ta kiin­ni. Vie­lä myö­hem­min opin, että syök­sy­vä muut­to­hauk­ka on itse asias­sa kai­kis­ta maa­pal­lon eläi­mis­tä nopein.

On ke­vät­tul­va-aika. Iso-oja on äy­räi­tään myö­ten täyn­nä. Se kul­kee ri­vi­ta­lo­jen ta­ka­na pel­lon poik­ki ja alit­taa rum­mun kaut­ta ni­met­tö­män hiek­ka­tien. Ni­me­tön oja­kin oi­keas­ti on, mut­ta pik­ku­poi­kien suus­sa iso oja on muut­tu­nut eris­ni­mek­si. Sen reu­noil­la on ke­säi­sin si­le­ää, hi­taas­ti upot­ta­vaa sa­vea, jos­ta tu­lee mie­leen Tarzan-kir­jo­jen len­to­hiek­ka. Jo­nain ke­sä­nä Sa­mil­la on ojan var­res­sa kät­kö isä­puo­len­sa van­ho­ja por­no­leh­tiä, jois­ta opin, min­ne nai­nen saat­taa lait­taa kurkun.

Nyt kui­ten­kin ihai­lem­me Sa­min kans­sa hiek­ka­tiel­lä tul­va­ve­den voi­maa. Pää­täm­me hel­pot­taa sen ete­ne­mis­tä ja uur­ram­me ken­gän­kär­jil­lä tie­hen pie­nen vaon, vain sen ver­ran sy­vän että pin­ta­ve­si pää­see kul­ke­maan sitä tien yli. On ilta, ja hy­vän työn teh­nei­nä läh­dem­me ko­tiin. Seu­raa­va­na aa­mu­na hiek­ka­tiel­lä sei­soo pa­loau­to. Rum­mun koh­dal­la, sii­nä mi­hin pu­ron piir­sim­me, tie­tä ei enää ole.

Emme us­kal­ta­neet ker­toa osuu­des­tam­me ke­nel­le­kään. Ai­na­kin mi­nua syyl­li­syys ja kiin­ni­jää­mi­sen pel­ko kal­voi­vat kauan.

Mi­nua vuot­ta van­hem­pi naa­pu­rin poi­ka on saa­nut jos­tain vii­den­kym­me­nen mar­kan se­te­lin omaa ra­haa. Se on mo­lem­mis­ta häm­mäs­tyt­tä­vän pal­jon. Kau­pan ja ap­tee­kin vä­lis­sä on kios­ki, jos­ta saa ir­to­kark­ke­ja. Os­tam­me nii­tä isoon pa­pe­ri­pus­siin koko ra­hal­la, ja tun­tuu sil­tä kuin oli­sim­me te­ke­mäs­sä kolt­tos­ta. Var­muu­den vuok­si pää­täm­me syö­dä pus­sin tyh­jäk­si sa­laa kah­des­taan, en­nen kuin ko­tiin on asiaa.

Ma­lek­sim­me ky­läl­lä yl­ty­väs­sä so­ke­ri­hu­ma­las­sa, kun yh­täk­kiä al­kaa sa­taa. Meil­le val­ke­nee lii­an myö­hään, mi­ten huo­nos­ti pa­pe­ri­pus­si kes­tää kas­tu­mis­ta. Juok­sem­me päi­vä­ko­din ta­ka­pi­hal­le leik­ki­mök­kiin suo­jaan, mut­ta vet­ty­nyt pus­si on jo osit­tain rie­ka­lei­na ja kar­kit lii­mau­tu­nei­na toi­siin­sa. Ma­kean­näl­kä al­kaa men­nä ohi, sade ei. Kaa­dam­me lo­put kar­kit maa­han, vaik­ka se tun­tuu ka­ma­lal­ta tuh­lauk­sel­ta, ja läh­dem­me kotiin.

Lei­ki­tään serk­ku­jen ta­ka­pi­hal­la au­rin­koi­se­na ke­vät­päi­vä­nä. On ehkä huh­ti­kuu kos­ka on niin läm­min­tä, vaik­ka maas­sa on vie­lä lun­ta. Serk­ku­jen isä gril­laa, mui­ta­kin ai­kui­sia on pai­kal­la. Ma­kaan ma­hal­la­ni lu­mes­sa ja huo­maan, että siel­lä tääl­lä lu­mi­ki­teit­ten pääl­lä mön­kii pie­nen pie­niä lä­pi­kuul­ta­via touk­kia. Me­nen ih­meis­sä­ni ker­to­maan niis­tä ai­kui­sil­le, mut­ta mi­nun luul­laan pu­hu­van pal­tu­ria. Ku­kaan ei edes vai­vau­du lu­mel­le kat­so­maan näh­däk­seen mön­ki­jät omin silmin.

Vuo­sia myö­hem­min en enää ole it­se­kään var­ma, oli­ko tuo luon­to­ha­vain­to­ni to­del­li­nen vai yksi nii­tä unes­ta syn­ty­nei­tä va­le­muis­to­ja, jol­lai­sia lap­se­na kehitin.

Ol­laan purk­kis­ta päi­vä­ko­din ta­ka­pi­hal­la. Mi­nul­la on olii­vin­vih­reät housut ja vel­jel­tä pe­rit­ty val­koi­nen JUNGLE-ko­lit­si, jos­sa on vii­da­kon kuva. Olen pii­lou­tu­jien vuo­ros­sa ja pää­tän kii­ve­tä koi­vuun, kos­ka se on vaat­teit­te­ni vä­ri­nen. Et­sin­tä al­kaa, ja vä­hi­tel­len et­si­jöi­den jouk­ko kas­vaa. Lo­pul­ta olen vii­mei­se­nä löy­ty­mät­tä, et­si­jät luo­vut­ta­vat ja mi­nua ale­taan maa­ni­tel­la tu­le­maan esiin. Nau­tin huo­mios­ta het­ken, ja kii­peän alas yl­peyt­tä uhkuen.

Kä­ve­len isä­ni kan­noil­la van­haa met­sä­tien poh­jaa loi­vaan ylä­mä­keen. Huo­maan lii­ket­tä kuusen juu­rel­la tien va­sem­mal­la puo­len, ja kuis­kaan jo­tain. Py­säh­dym­me. Isä­ni ot­taa hau­li­kon olal­taan, as­tuu muu­ta­man as­ke­len etu­viis­toon ja am­puu ker­ran. Kun kier­räm­me kuusen, maas­ta löy­tyy kak­si sa­maan lau­kauk­seen kuol­lut­ta metsoa.

Alun toi­sel­la kym­me­nel­lä kul­jin usein isä­ni mu­ka­na met­säl­lä. Lin­tu­ja, hir­viä ja jä­nik­siä pyy­sim­me, saim­me ja söim­me. Opin suo­lis­ta­maan ve­si­lin­nun sen ikäi­se­nä, että osai­sin sen vie­lä­kin, vaik­ken ole 25 vuo­teen ko­keil­lut. Hir­ven­pyyn­tiin tai tee­ri­soil­le saa­tet­tiin läh­teä vii­del­tä aa­mul­la, enkä kos­kaan muul­loin ol­lut yhtä pir­teä he­rä­tes­sä­ni. Syk­sy on edel­leen lempivuodenaikani.

En met­säs­tä, mut­ta jon­kin vas­taa­van toi­min­nan var­jol­la ha­luai­sin al­tis­taa poi­ka­ni mie­leen­pai­nu­vil­le luon­to­ko­ke­muk­sil­le, jol­lai­sia itse sain lap­se­na ko­kea. Mar­jas­tus ja sie­nes­tys ovat mu­ka­vaa mut­ta ei­vät suun­nat­to­man jän­nit­tä­vää puu­haa. Ka­las­tus on enim­mäk­seen pai­kal­laan oloa ja odot­ta­mis­ta. Ka­me­ral­la met­säs­tä­mi­nen oli­si kai mei­tä var­ten, joi­ta tap­pa­mi­nen etoo, mut­ta ka­me­roi­den tek­ni­nen här­ve­liys ei taa­sen käy yh­teen sen al­ku­voi­mai­suu­den au­ran kans­sa, jon­ka met­säs­tyk­seen liitän.

Is­tun La­dan ta­ka­pen­kil­lä Kur­ki­hyp­py­län­tien pääs­sä ja kat­son va­sem­mas­ta ik­ku­nas­ta ulos. Näen ri­vi­ta­lon, jota ra­ken­ne­taan par­hail­laan; muis­ti­ku­vas­sa­ni on myös ra­ken­nus­mie­hiä, jois­ta yksi ta­lon ka­tol­la. Äiti tai isi ker­too, tai ehkä meil­le on ker­rot­tu se jo ai­em­min, että tuo­hon pää­ty­asun­toon tu­lem­me pian muuttamaan.

Tämä on en­sim­mäi­nen muis­to­ni. Myö­hem­pien muis­tel­mien nu­me­roin­ti seu­raa jul­kai­su­jär­jes­tys­tä, ei ta­pah­tu­mien kro­no­lo­gi­aa. Muu­tim­me Kur­ki­hyp­py­län­tiel­le 1986, jon­ka ke­sä­kuus­sa täy­tin neljä.