Reema

http://​www​.footbag​.org/​e​v​e​n​t​s​/​s​h​o​w​/​1​0​9​7​7​85506

Linnan­juh­lien viral­linen etkoi­lu­mesta oli tänäkin itse­päi­syys­päi­vänä Tuomio­kirkko, jonne maamme koko poliit­tinen eliitti Mikko Alataloa myöten oli tullut fiilis­te­le­mään housebändi Domi­nanten rytmeihin.

Kun syön, minulla on oltava luke­mista. Kirjai­li­ja­ni­mistä ylivoi­maisia suosik­ke­jani ovat pitkään olleet herrat Guin­ness ja Disney, mutta viime aikoina olen löytänyt uudel­leen myös koti­maisen klas­sikon, Facta 2001 -tieto­sa­na­kir­ja­sarjan. Juonel­taan varsin pouk­koi­levan teoksen anti on sen kiin­nos­ta­vissa henki­lö­hah­moissa:

Kiho­vauh­konen, suom. taruo­lento, joka esiintyy mm. maail­man­lopun ennus­ta­jana.

Kiho­vauh­konen! Onko nauret­ta­vampaa taruo­lentoa keksitty? Tuohan on kuin suoraan Elimäen tarkoi­tuk­sesta. Kyllä oikean taruo­lennon kuuluisi olla edes vähän pelot­tava tai omata maagisia voimia, eikä vain pööpöillä ennus­ta­massa maail­man­loppua. Minkä lainen!

Laulu­yhtye Ändin bändi, kvar­tetti, jonka joku saattaa muistaa myös työni­mellä Neljä vyöruusua, Tähteen­lento tai Reskont­ra­punkti, on viimein saanut viral­lisen, lopul­lisen kutsu­ma­ni­mensä. Tuoma­riston mielestä kilpailu oli tällä kertaa poik­keuk­sel­lisen kova­ta­soinen ja valinta äärim­mäisen vaikea, joskin lopulta yksi­mie­linen. Nimi poimit­tiin vanhaan, hyväksi havait­tuun tapaan reper­tu­aa­rimme lyrii­koista ja oli monista lennok­kaista ehdo­tuk­sista lopulta se kaik­kein ensim­mäinen.

Selvisin eili­sestä LM:n väli­ko­keesta paremmin kuin pelkäsin. Kaksi ensim­mäistä tehtävää osasin ehkä täydel­li­sesti ja kolman­nes­takin puolet. Neljän­teen tehtä­vään söhersin täyttä paskaa, mutta vain koska joku homo oli kiel­tänyt tauluk­ko­kirjan ja siihen lyijy­ky­nällä tehdyt tarpeel­liset lisäykset. DI:n ensim­mäi­sestä väli­ko­keesta rohmusin 13/24 pistettä, jolla määrällä toises­takin olen heit­tä­mällä läpi.

Tarinan alku on vanhan kertausta, mutta ostin taan­noin Stadiu­milta Niken (jolla on niin hankalat sivut, etten varmasti linkitä) tree­ni­vyön, jonka hinta­la­pussa oli selkeä merkintä: no size. Eli one size fits all niin kuin lippa­la­keissa, ajat­telin, ja vaivau­tu­matta sovit­ta­maan tein kaupat. Kotona totesin vyön juuri ja juuri yltävän ympä­ril­leni, mutta niin kireänä, että tarra­kiin­nitys irtosi vatsaa pullis­ta­malla. Pienessä lapussa vyön sisä­puo­lella lukikin: size S.

No, virhehän oli mitä selvimmin kaupan, joten saatoin huolet­to­masti olettaa vaihdon isom­paan onnis­tuvan, ja kun ystä­väl­li­sesti selitin myyjälle tapah­tu­neen, sainkin uuden, L-kokoisen vyön entisen tilalle. Mutta enköhän, iesuksen pösilö, tehnyt saman virheen uudes­taan ja jättänyt senkin sovit­ta­matta kaupassa. Kotona totesin vyön kyllä yltävän ympä­ril­leni, vieläpä melkein puoli­toista kertaa, mutta nytpä tarra­palat eivät enää osuneet kohdak­kain ja kiin­nitys jäi sen takia hata­raksi, vaikka vyön alle tunki hupparia kuinka.

Ei auttanut kuin nöyrtyä ja käydä osta­massa vielä yksi tree­nivyö, kokoa M ja tällä kertaa Stock­man­nilta, etteivät Stadiu­milla pääsisi hämmäs­te­le­mään. Olin jo ehtinyt laittaa L-kokoisen myyn­tiin, kun keksin paljon paremman, vain vähän rikol­lisen tavan saada rahani takaisin. Uusin vyöni oli nimit­täin yhä alku­pe­räis­pak­kauk­ses­saan eli siinä roikkui pahvinen läys­täke, jonka saattoi helposti irrottaa pahvia rikko­matta ja kiin­nittää sen jälkeen kumpaan vyöhön tahansa. Vasta operaa­tion suori­tet­tuani huomasin pahvin kään­tö­puo­lelle painetun koko­mer­kinnän, joka nyt siis oli risti­rii­dassa vyön pienen lappusen kanssa, mutta päätin varata sen asia­kas­pa­lau­tuk­seni syyksi, jos sellaista kysyt­täi­siin. Ei kysytty.

Tulipa tänään pelattua erit­täin, erit­täin huonoa verk­ko­foot­bagia. Pitkästä aikaa vitutti koko laji oikein kunnolla. Vakio­vuoro viikossa riittää ehkä juuri ja juuri pitä­mään tuntumaa yllä, mutta kehi­tystä ei aina­kaan tarvitse pelätä tapah­tuvan. Omaan suori­tus­ta­sooni vaikutti tosin sekin, että olen koko viikolla nukkunut vain yhden yön koto­nani, ja vieraissa tapaan aina nukkua huonosti tai ainakin vähemmän.

Reskont­ra­punkti-kvar­tet­timme eilinen keikka tuotan­to­ta­louden killan Prodekon vuosi­juh­lassa meni tuubiin, ja jonkin verran tuubassa olin itsekin pois lähties­sämme. Alkus­napsi ja lasi viiniä ennen settiä riit­tivät laukai­se­maan jänni­tyksen viemättä hieno­mo­to­riikkaa, ja ensim­mäistä kertaa pystyin jopa naut­ti­maan esiin­ty­mi­sestä.