Kategoria: kerronta

4-vuotias osoit­taen viini­ry­pä­leitä keit­tiön pöydällä: ”Isi, mie vaakon nuo.” ”Anteeksi, mitä teet?” ”Vaakon! Tuolla vaakalla mie punnan ne.”

Soke­ri­herk­ku­lakko on pitänyt jo kaksi viikkoa. Kelpo Janne! Tois­taisia havain­toja: vireys­tila ei ole kummennut mutta suun terveys on. Lohtu­syönti on harven­tunut mutta sujuu myös ilman sokeria (mm. munuais­puun siementen). Isoim­pana voit­tona pidän, että elämän­hallinnan tunnetta on piiru lisää ja itseinhoa kaikonnut.

Arkki­vi­hol­li­seni tässä tais­tossa on suklaa sen kaikissa, rakas­ta­mis­sani muodoissa. Kaap­piin on jäänyt tiu pääsiäis­munia, joita ajat­telen usein.

Ollu pitkä­sel­känen talvi tämä. Nyt näyt­täis viimein tait­tuvan niin että väli­levyt rutisee.

Uusista lasten­kir­joista on tuttua hellä­va­rainen, kaik­ki­huo­mioiva kieli, yhtä pastel­lin­sä­vyinen kuin teosten kuvi­tuskin usein. Vaikka meillä tykä­tään siitäkin tyyli­la­jista (Onni ja Aada, Toivo-sarja jne.), kylläpä virkisti Riitta Mäyrälän 1990 suomen­tama kirjanen Huli Huns­ke­lista, jonka ”naapu­rissa asui Reima-jänis. Mölli otus. Kuuhki pusi­kossa eikä tajunnut mistään mitään.”

4-vuotias opet­telee itälappia. Kysyin mitä mummi­lassa oli ruokana. ”Lohota. Mutta vain ukki söi nahakat.”

Kiin­teis­töyh­ty­mä­kump­pa­nil­lani, lasteni äidillä, on tapana ennen avaa­mista ravistaa kaikkea, mikä on saat­tanut jääkaa­pissa tai jo kaupan hyllyllä ”laskeutua”. Jois­sain näistä elin- ym. tarvi­ke­pak­kauk­sista ehkä lukeekin pienellä prän­tillä omskakas, mutta olen aika varma ettei kaikissa. Eikä ehtoisa puoliso ohjetta noudata vaan luul­ta­vasti jo lapsuu­den­ko­tona pint­ty­nyttä tapaa.

Tiedätte ne hiljan paskotut kier­re­korkit, jotka jäävät rois­ke­lä­päksi kaadet­tavan subs­tanssin tielle, jos ensin­nä­kään suos­tuvat avau­tu­maan oikeasta saumasta? Pirkan pääry­nä­so­se­tetra ei tässä yhtenä aamuna suos­tunut, joten pulssin kiih­ty­mättä repäisin koko muoviosan huis vittuun, ja annos­telin sosetta vaivatta pelkästä aukosta pahvissa.

Samana iltana Ravis­taja oli huonolla tuulella jo valmiiksi, en muista mistä, ja teki lapsille puuroan­noksia. Sattu­moisin meillä tykä­tään kaura­puuron päällä… [musikki lakkaa] *pääry­nä­so­seesta*. Jääkaapin ovi kävi, kuului voimal­lista lotinaa ja ”███ ███████!” En olisi ehtinyt väliin, vaikka olisin ollut samassa huoneessa, niin nopea tuo ranne­liike on.

Näin tänä aamuna riekon puussa.

Erään­lainen #pädelmä tämäkin, sillä #riekko (Lagopus lagopus lagopus) ei yleensä istu (eikä seiso) oksalla. Kun viimeksi tätä todistin, oli 1990-luvun alku.

Ehkä sitä on tapah­tunut myös tässä välillä, koskapa ainakin väite­tysti* “riekko nousee tuiskun alla koivuun”, ja 30 vuoteen mahtuu monta riekkoa, tuiskua ja koivua.

*lähde: kaik­ki­tie­tävät ukot kansa­lais­opiston puutöissä