Näin tänä aamuna riekon puussa.
Eräänlainen #pädelmä tämäkin, sillä #riekko (Lagopus lagopus lagopus) ei yleensä istu (eikä seiso) oksalla. Kun viimeksi tätä todistin, oli 1990-luvun alku.
Ehkä sitä on tapahtunut myös tässä välillä, koskapa ainakin väitetysti* “riekko nousee tuiskun alla koivuun”, ja 30 vuoteen mahtuu monta riekkoa, tuiskua ja koivua.
*lähde: kaikkitietävät ukot kansalaisopiston puutöissä
Osallistuttiin eilen lasten kans ekaa kertaa mielenosotukseen. Marssittiin Sodankylän keskustassa ja piettiin meteliä Viiankiaavan puolesta. Isoveli, 4, oli keksiny ja kirjottanu iskulauseensa ite.
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/13216
laidun, laitume*
ydin, ytime*
sydän, sytäme*
Isovanhempieni sukupolvelle naljailtiin, kun eivät kaikistellen taitaneet pehmeitä konsonantteja. Mutta heidän sytämensä viisaus taisi mennä pesuveden mukana.
muu[d]an ~ muutama
kuudan ~ kuutamo
Neiden ~ Näätämö
Paldán ~ Paltamo
Keksiikö astevaihtelun ystävä @PetraSaarnisto muita esimerkkejä? Pähkäilen sanoja, joiden yksikön nominatiivista on sekä heikko d-aste että vahva t-aste.
Ennen lapsia, kun oli aikaa hurvitella, pidin hetken aikaa funk-aiheista blogia nimeltä Tšadjärven hömpsy. En siksi, että erityisesti pitäisin funkista, vaan jotta olisi olemassa
TŠADJÄRVEN HÖMPSY -FUŊKBLOGI,
täydellinen pangrammi aakkosista
ABDEFGHIJKLMŊNOPRSŠTUVYÄÖ,
joilla suomea äännetään. (Siis muuten perinteisestä aakkostosta, mutta ilman ääntöön tarpeettomia kirjaimia CQWXZÅ ja täydennettynä ängällä ja äššällä.)
Luin kirjan! Maria Katajavuoren Valas lasimaljassa oli puoleenväliinsä asti niin aivojahivelevän hyvä, että halusin naimisiin kirjottajan kans. Virheetöntä, tiivistä, älykästä, yhtä aikaa kaunista ja ronskia kieltä. Tärkiä aihe, ja johtoajatus niin hyvin perusteltu ja kirkas, että tuli se semmonen ”just näinhän olen aina iteki ajatellu” -olo. (Vaikken oikiasti olekaan, sitä vain heti haluaa uskotella kuuluvansa samaan jengiin uuen idolinsa kans.)
Kirjan alkupuolisko esitteli ongelman, loppupuoli kirjottajan ehotuksia sen ratkasemiseksi. Tuohon taitekohtaan ihastukseni lopahti ku seinään, niin uskomattoman utooppisia ratkasut oli. Vaikken ees ole kovin kyyninen ihminen, tuntu että nuo ideat ostaakseni minun pitäs olla ainaki 25 vuotta naiivimpi.
Mari Palo on niiiiiiiin ihana! Näitä tienoita ei yhtä tasokas musiikkitarjonta monesti tavotakaan ku viime lauantaina Sodankylän kirkon melkein täyen salin. Mahtavaa, että on Lapin kamariorkesteri ja sen ansiosta maan paras, kaunein ja symppiksin sopraano yhtäkkiä naapurikunnassa visiitillä. (Ja keväällä joku Olli Mustonen, nuin vain!)
Niin karaistunu maalla-asuja en ole vielä, ettei muhjaantuneien, lajitoveriensa osittain syömien myyrien irrottelu hiirenliskuista vistottais joka kerta. Vajassa meillä on onneksi tehokkaampi ja helppohoitosempi, ns. jatkuvalämmitteinen malli: iso saavi, jonka liukasta seinää ei myyrän koivilla pääse ylös. Laskin eilen kymmenen raatoa sen pohjalta. Viiminen buffetpöytä yhennelletoista nälkäselle.
Talvella 1986–1987 opettelin kirjottamaan Pelkosenniemen päiväkodin kellarissa. Muistossa, joka on yks varhasimpiani, on käytävän alkupään seinällä taulu ja sen eessä iso laari kirjainpalikoita, joita voi kiinnittää tauluun. Sanoja saa tietenki tehtyä vaakaan tai pystyyn niin ku ristikoissa, ja olen tohkeissani kirjainten ja niien yhistelmien ehtymättömältä tuntuvasta määrästä. En muista kenenkään muun ikinä leikkineen taululla, enkä muista päiväkodista mitään muuta lelua.
Nyt Pelkosenniemellä on uus päiväkoti, ja vanhan kaikkia neljää kerrosta tyhjennetään tavarasta — toivon mukaan saneerauksen eikä purkamisen eeltä. Eilen oli kirppari, josta V. kävi aamulla ostamassa kasan kirjoja ja aikaa kestäneitä leluja ja varaamassa lipaston, jota ei jaksanu kantaa. Minun piti käyä iltapäivällä vain voimailemassa se kyytiin, mutta kulutushysteria iski ku vaikka mitä ihmettä oliki vielä jäljellä (ml. sokeien domino) ja hinta omavalintainen.
Tein jo lähtöä, ku silmiin osu sekalaisten lelujen hyllyssä muovilaatikollinen kirjainpalikoita. Tunnistin ne saman tien ja täysin varmasti samoiksi, joista olin koonnu sanoja viimeksi 36 vuotta sitte! Kysyin onkohan tauluki ehkä tallessa, ja neuvoivat ettimään sieltä, missä olin sen viimeksi nähny. En ollu tajunnukaan että kellariki oli myyntitilaa, ja palikoien avaama memory lane johti kohta em. käytävän alkupäähän, jonka hajuki oli, helekatti vie, tallessa tuola korvienvälisessä mönjässä.
Taulua ei ollu siinä missä sen olin 1987 nähny. Kiersin kaikki huoneet ja aloin jo luopua, varsinki ku en ees muistanu minkä väristä tai kokosta asiaa etin. Vaan enköhän viimisen sopen ylähyllyltä, muun tavaran alta, äkänny kapeina viiruina nuo kuvassa näkyvät kaks punasta levyä. Ne on se taulu: neljä Duplo-alustaa leikattuna ja liimattuna kahelle jäykälle levylle, kulmissa reiät järeille ruuveille. (Levyt on painavat ja kellarissa rapatut seinät.)
”Minäpä teen isi ristikon”, sano poika <3
Pienempi opettelee potalla käyntiä, seisomista ilman tukia ja palikoien laittoa laatikkoon oikianmuotosista rei’istä. Tänään se yhisti kaikki kolme taitoa: nous potalta vakaasti kahelle jalalle ja lorautti siihen laatikkoon (pyöriästä reiästä).