Valas lasimaljassa

Luin kirjan! Maria Kata­ja­vuoren Valas lasi­mal­jassa oli puoleen­vä­liinsä asti niin aivo­ja­hi­ve­levän hyvä, että halusin naimi­siin kirjot­tajan kans. Virhee­töntä, tiivistä, älykästä, yhtä aikaa kaunista ja ronskia kieltä. Tärkiä aihe, ja johtoa­jatus niin hyvin perus­teltu ja kirkas, että tuli se semmonen ”just näinhän olen aina iteki ajatellu” -olo. (Vaikken oikiasti olekaan, sitä vain heti haluaa usko­tella kuulu­vansa samaan jengiin uuen idolinsa kans.)

Kirjan alku­puo­lisko esit­teli ongelman, loppu­puoli kirjot­tajan ehotuksia sen ratka­se­mi­seksi. Tuohon taite­koh­taan ihas­tuk­seni lopahti ku seinään, niin usko­mat­toman utoop­pisia ratkasut oli. Vaikken ees ole kovin kyyninen ihminen, tuntu että nuo ideat ostaak­seni minun pitäs olla ainaki 25 vuotta naii­vimpi.

Mari Palo

Mari Palo on niiiiiiiin ihana! Näitä tienoita ei yhtä tasokas musiikki­tarjonta monesti tavo­ta­kaan ku viime lauan­taina Sodan­kylän kirkon melkein täyen salin. Mahtavaa, että on Lapin kama­rior­kes­teri ja sen ansiosta maan paras, kaunein ja symp­piksin sopraano yhtäkkiä naapu­ri­kun­nassa visii­tillä. (Ja keväällä joku Olli Mustonen, nuin vain!)

Tippui myyrä

Niin karais­tunu maalla-asuja en ole vielä, ettei muhjaan­tu­neien, laji­to­ve­riensa osit­tain syömien myyrien irrot­telu hiiren­lis­kuista vistot­tais joka kerta. Vajassa meillä on onneksi tehok­kaampi ja help­po­hoi­to­sempi, ns. jatku­va­läm­mit­teinen malli: iso saavi, jonka liukasta seinää ei myyrän koivilla pääse ylös. Laskin eilen kymmenen raatoa sen pohjalta. Viiminen buffet­pöytä yhen­nel­le­toista nälkä­selle.

Kiertävän Duplo-taulu

Talvella 1986–1987 opet­telin kirjot­ta­maan Pelko­sen­niemen päivä­kodin kella­rissa. Muis­tossa, joka on yks varha­sim­piani, on käytävän alku­pään seinällä taulu ja sen eessä iso laari kirjain­pa­li­koita, joita voi kiin­nittää tauluun. Sanoja saa tietenki tehtyä vaakaan tai pystyyn niin ku risti­koissa, ja olen tohkeis­sani kirjainten ja niien yhis­tel­mien ehty­mät­tö­mältä tuntu­vasta määrästä. En muista kenen­kään muun ikinä leik­ki­neen taululla, enkä muista päivä­ko­dista mitään muuta lelua.

Nyt Pelko­sen­nie­mellä on uus päivä­koti, ja vanhan kaikkia neljää kerrosta tyhjen­ne­tään tava­rasta — toivon mukaan sanee­rauksen eikä purka­misen eeltä. Eilen oli kirp­pari, josta V. kävi aamulla osta­massa kasan kirjoja ja aikaa kestä­neitä leluja ja varaa­massa lipaston, jota ei jaksanu kantaa. Minun piti käyä ilta­päi­vällä vain voimai­le­massa se kyytiin, mutta kulu­tus­hys­teria iski ku vaikka mitä ihmettä oliki vielä jäljellä (ml. sokeien domino) ja hinta omava­lin­tainen.

Tein jo lähtöä, ku silmiin osu seka­laisten lelujen hyllyssä muovi­laa­ti­kol­linen kirjain­pa­li­koita. Tunnistin ne saman tien ja täysin varmasti samoiksi, joista olin koonnu sanoja viimeksi 36 vuotta sitte! Kysyin onkohan tauluki ehkä tallessa, ja neuvoivat etti­mään sieltä, missä olin sen viimeksi nähny. En ollu tajun­nu­kaan että kella­riki oli myyn­ti­tilaa, ja pali­koien avaama memory lane johti kohta em. käytävän alku­päähän, jonka hajuki oli, hele­katti vie, tallessa tuola korvien­vä­li­sessä mönjässä.

Taulua ei ollu siinä missä sen olin 1987 nähny. Kiersin kaikki huoneet ja aloin jo luopua, varsinki ku en ees muis­tanu minkä väristä tai kokosta asiaa etin. Vaan enköhän viimisen sopen ylähyl­lyltä, muun tavaran alta, äkänny kapeina viiruina nuo kuvassa näkyvät kaks punasta levyä. Ne on se taulu: neljä Duplo-alustaa leikat­tuna ja liimat­tuna kahelle jäykälle levylle, kulmissa reiät järeille ruuveille. (Levyt on painavat ja kella­rissa rapatut seinät.)

”Minäpä teen isi ristikon”, sano poika <3

Blond-haired boy wearing home-made Norwegian sweater sits on wooden floor and plays with colorful Duplo blocks.