Lauantaina, pölkyntekopäivän päätteeksi, kuormattiin velipojan @uusijani kans sahapukit valmiiksi urakan jatkua maanantaina. Alle 48 tunnin päästä alimmalla koivurangalla nökötti rastasoletetun munia vaille valmiin näkönen pesä. Olin tähän asti kuvitellu, että linnuilla menee tuossa hommassa paljon kauemmin, tyyliin viikko.
Meidän toistasataavuotiaan torpan pihassa seisoo ikivanha, ruostunut polkupyörä, jota koristaa tämmoinen ajan patinoima merkki. Tietoverkkohaku johtaa oululaisen Mustosen pyörän sivustolle, jossa kerrotaan, että ”liike on perustettu 2015”. Että mitenkä?
Kätevä emäntä tekas kimtšiä. Tai ainaki laitto ison kasan kiinankaalta tuliliemeen tekeytymään kimtšin kiilto silmissä.
4-vuotias osoittaen viinirypäleitä keittiön pöydällä: ”Isi, mie vaakon nuo.” ”Anteeksi, mitä teet?” ”Vaakon! Tuolla vaakalla mie punnan ne.”
Sokeriherkkulakko on pitänyt jo kaksi viikkoa. Kelpo Janne! Toistaisia havaintoja: vireystila ei ole kummennut mutta suun terveys on. Lohtusyönti on harventunut mutta sujuu myös ilman sokeria (mm. munuaispuun siementen). Isoimpana voittona pidän, että elämänhallinnan tunnetta on piiru lisää ja itseinhoa kaikonnut.
Arkkiviholliseni tässä taistossa on suklaa sen kaikissa, rakastamissani muodoissa. Kaappiin on jäänyt tiu pääsiäismunia, joita ajattelen usein.
Olisipa Japani (ja japani) aikoinaan jätetty suomentamatta loppu-i:llä ja sen sijaan päätetty taivuttaa kuten hapan. Kansainvälisittäin meillä olisi nyt Suomi-Japan-seura jne., mutta yhtäkkiä umpihärmään ”jappamalaismatkailijoita” puhumassa “japanta”, joksi kääntäminen olisi “japattamista”. Olisi siinä Suomen Jappaman-suurlähettiläällä selittelemistä!
Ollu pitkäselkänen talvi tämä. Nyt näyttäis viimein taittuvan niin että välilevyt rutisee.
While scanning photos taken by a relative in the 1950s, I came across what is possibly the earliest documented use of selfie stick in Finland.
Uusista lastenkirjoista on tuttua hellävarainen, kaikkihuomioiva kieli, yhtä pastellinsävyinen kuin teosten kuvituskin usein. Vaikka meillä tykätään siitäkin tyylilajista (Onni ja Aada, Toivo-sarja jne.), kylläpä virkisti Riitta Mäyrälän 1990 suomentama kirjanen Huli Hunskelista, jonka ”naapurissa asui Reima-jänis. Mölli otus. Kuuhki pusikossa eikä tajunnut mistään mitään.”
4-vuotias opettelee itälappia. Kysyin mitä mummilassa oli ruokana. ”Lohota. Mutta vain ukki söi nahakat.”