Kategoria: kerronta

Neli­vuo­tiaan luon­to­ha­vainto päivä­ko­ti­mat­kalta: ”Ensin minä että olisko se lintu, sitte että olisko se pikku kenguru, mutta sitte minä huomasin että se oliki jänis. Ku kengu­ruthan asuu aavi­kolla.”

Luin kirjan! Ei tulle kellen­kään uuti­sena, että Iida Turpeisen Elol­liset on hieno teos, mutta kerronpa silti. Jopa paras niin pitkään aikaan luke­mis­tani, etten enää muista, mikä olisi viimeksi tehnyt yhtä suuren vaiku­tuksen. Vain samaa vioin kuin monta muuta paino­tuo­tetta nykyään lukies­sani: miten vaikeaa on oiko­luinten käyttö kirjoi­tus­vir­heitten kitken­tään? Tästäkin muuten niin kaunis­kie­li­sestä kirjasta löysin ikänä­köi­sillä silmil­läni ja erityi­sesti etsi­mättä kolme.

4-vuotias osoit­taen viini­ry­pä­leitä keit­tiön pöydällä: ”Isi, mie vaakon nuo.” ”Anteeksi, mitä teet?” ”Vaakon! Tuolla vaakalla mie punnan ne.”

Soke­ri­herk­ku­lakko on pitänyt jo kaksi viikkoa. Kelpo Janne! Tois­taisia havain­toja: vireys­tila ei ole kummennut mutta suun terveys on. Lohtu­syönti on harven­tunut mutta sujuu myös ilman sokeria (mm. munuais­puun siementen). Isoim­pana voit­tona pidän, että elämän­hallinnan tunnetta on piiru lisää ja itseinhoa kaikonnut.

Arkki­vi­hol­li­seni tässä tais­tossa on suklaa sen kaikissa, rakas­ta­mis­sani muodoissa. Kaap­piin on jäänyt tiu pääsiäis­munia, joita ajat­telen usein.

Ollu pitkä­sel­känen talvi tämä. Nyt näyt­täis viimein tait­tuvan niin että väli­levyt rutisee.

Uusista lasten­kir­joista on tuttua hellä­va­rainen, kaik­ki­huo­mioiva kieli, yhtä pastel­lin­sä­vyinen kuin teosten kuvi­tuskin usein. Vaikka meillä tykä­tään siitäkin tyyli­la­jista (Onni ja Aada, Toivo-sarja jne.), kylläpä virkisti Riitta Mäyrälän 1990 suomen­tama kirjanen Huli Huns­ke­lista, jonka ”naapu­rissa asui Reima-jänis. Mölli otus. Kuuhki pusi­kossa eikä tajunnut mistään mitään.”