Aloitin pianonsoiton opinnot neljän kunnan yhteisessä musiikkiopistossa 11-vuotiaana syksyllä 1993. Ensimmäinen opettajani oli Puolasta muuttanut Irena K., jolla oli vahvat silmälasit ja vain pelottavia ilmeitä. Tunnit pidettiin kirkonkylän ala-asteen alakerran luokassa, jossa oli musta pystypiano. Sormieni piti olla kuin kissan tassut, mutta en tiennyt mitä se tarkoittaa, koska meillä ei ollut koskaan ollut kissaa.
En enää muista, olinko Irenan oppilas yhden vuoden vai kaksi. Opettajan vaihtumisesta sain kuulla rehtorilta vasta vähän ennen seuraavan lukukauden alkua, ja sen muistan, että tunsin tulleeni petetyksi. Irena oli motivoinut minut harjoittelemaan koko kesän ahkerasti lupaamalla, että saisin syksyllä ohjelmistooni viimein ihan oikeita, aikuisten kappaleita: jonkin Chopinin nokturneista ja Mozartin sonaatin. Irenaa varten olin pitänyt harjoituspäiväkirjaakin, ja nyt en yhtäkkiä tiennyt, kenelle sitä näyttäisin. (Pisin merkkaamani treeni oli 3 tuntia, 47 minuuttia.)
Seuraava opettajani oli Suvi N., nuori nainen, jolla oli vahvat silmälasit ja vain iloisia ilmeitä. Hän vaikuttui päiväkirjastani, ja sain ottaa luvatut teokset (ja paljon muita) työn alle.