On kevättulva-aika. Iso-oja on äyräitään myöten täynnä. Se kulkee rivitalojen takana pellon poikki ja alittaa rummun kautta nimettömän hiekkatien. Nimetön ojakin oikeasti on, mutta pikkupoikien suussa iso oja on muuttunut erisnimeksi. Sen reunoilla on kesäisin sileää, hitaasti upottavaa savea, josta tulee mieleen Tarzan-kirjojen lentohiekka. Jonain kesänä Samilla on ojan varressa kätkö isäpuolensa vanhoja pornolehtiä, joista opin, minne nainen saattaa laittaa kurkun.
Nyt kuitenkin ihailemme Samin kanssa hiekkatiellä tulvaveden voimaa. Päätämme helpottaa sen etenemistä ja uurramme kengänkärjillä tiehen pienen vaon, vain sen verran syvän että pintavesi pääsee kulkemaan sitä tien yli. On ilta, ja hyvän työn tehneinä lähdemme kotiin. Seuraavana aamuna hiekkatiellä seisoo paloauto. Rummun kohdalla, siinä mihin puron piirsimme, tietä ei enää ole.
Emme uskaltaneet kertoa osuudestamme kenellekään. Ainakin minua syyllisyys ja kiinnijäämisen pelko kalvoivat kauan.