Vuosi: 2004

Tarinan alku on vanhan kertausta, mutta ostin taan­noin Stadiu­milta Niken (jolla on niin hankalat sivut, etten varmasti linkitä) tree­ni­vyön, jonka hinta­la­pussa oli selkeä merkintä: no size. Eli one size fits all niin kuin lippa­la­keissa, ajat­telin, ja vaivau­tu­matta sovit­ta­maan tein kaupat. Kotona totesin vyön juuri ja juuri yltävän ympä­ril­leni, mutta niin kireänä, että tarra­kiin­nitys irtosi vatsaa pullis­ta­malla. Pienessä lapussa vyön sisä­puo­lella lukikin: size S.

No, virhehän oli mitä selvimmin kaupan, joten saatoin huolet­to­masti olettaa vaihdon isom­paan onnis­tuvan, ja kun ystä­väl­li­sesti selitin myyjälle tapah­tu­neen, sainkin uuden, L-kokoisen vyön entisen tilalle. Mutta enköhän, iesuksen pösilö, tehnyt saman virheen uudes­taan ja jättänyt senkin sovit­ta­matta kaupassa. Kotona totesin vyön kyllä yltävän ympä­ril­leni, vieläpä melkein puoli­toista kertaa, mutta nytpä tarra­palat eivät enää osuneet kohdak­kain ja kiin­nitys jäi sen takia hata­raksi, vaikka vyön alle tunki hupparia kuinka.

Ei auttanut kuin nöyrtyä ja käydä osta­massa vielä yksi tree­nivyö, kokoa M ja tällä kertaa Stock­man­nilta, etteivät Stadiu­milla pääsisi hämmäs­te­le­mään. Olin jo ehtinyt laittaa L-kokoisen myyn­tiin, kun keksin paljon paremman, vain vähän rikol­lisen tavan saada rahani takaisin. Uusin vyöni oli nimit­täin yhä alku­pe­räis­pak­kauk­ses­saan eli siinä roikkui pahvinen läys­täke, jonka saattoi helposti irrottaa pahvia rikko­matta ja kiin­nittää sen jälkeen kumpaan vyöhön tahansa. Vasta operaa­tion suori­tet­tuani huomasin pahvin kään­tö­puo­lelle painetun koko­mer­kinnän, joka nyt siis oli risti­rii­dassa vyön pienen lappusen kanssa, mutta päätin varata sen asia­kas­pa­lau­tuk­seni syyksi, jos sellaista kysyt­täi­siin. Ei kysytty.

Tulipa tänään pelattua erit­täin, erit­täin huonoa verk­ko­foot­bagia. Pitkästä aikaa vitutti koko laji oikein kunnolla. Vakio­vuoro viikossa riittää ehkä juuri ja juuri pitä­mään tuntumaa yllä, mutta kehi­tystä ei aina­kaan tarvitse pelätä tapah­tuvan. Omaan suori­tus­ta­sooni vaikutti tosin sekin, että olen koko viikolla nukkunut vain yhden yön koto­nani, ja vieraissa tapaan aina nukkua huonosti tai ainakin vähemmän.

Reskont­ra­punkti-kvar­tet­timme eilinen keikka tuotan­to­ta­louden killan Prodekon vuosi­juh­lassa meni tuubiin, ja jonkin verran tuubassa olin itsekin pois lähties­sämme. Alkus­napsi ja lasi viiniä ennen settiä riit­tivät laukai­se­maan jänni­tyksen viemättä hieno­mo­to­riikkaa, ja ensim­mäistä kertaa pystyin jopa naut­ti­maan esiin­ty­mi­sestä.

Ensim­mäiset varmat todis­teet siitä, että täällä käy muitakin, ovat saaneet minut jääty­mään. Jos teks­teis­täni on tähänkin asti puut­tunut punainen lanka ja keski­näinen koheesio, nyt olen aivan eksyk­sissä miet­ties­säni mistä minun pitäisi kirjoittaa, jotta olisin kiin­nos­tava. Ei minun tieten­kään tarvit­sisi olla kiin­nos­tava, vaan oma itseni, mutta kun ominta itseäni on aina ollut ihmisten huomion kerjää­minen, jos kohta tavoilla, jotka eivät näin ilmi­sel­västi näytä siltä.

Eräs huoleni on se, että tänne eksyvä luulee minun käsit­te­levän itsel­leni todella tärkeitä aiheita, jos kerron siitä kuinka ostin väärän kokoisen tree­ni­vyön, koska hinta­la­pussa luki no size, mutta kuinka Stadiumin ystä­väl­linen kassa­tyttö antoi vaihtaa sen isom­paan, vaikka oikeasti merki­tyk­sel­lisiä ovat vain sellaiset asiat, joista esimer­kiksi lauan­tai­aa­muna puhut­tiin ja koko se tilanne, jossa se oli mahdol­lista, mutta joista pystyn kirjoit­ta­maan vain hämäriä sivu­lauseita.

Päätin katkaista uniryt­mini määrä­tie­toisen vael­luksen kohti Atlantin normaa­liai­ka­vyö­hy­kettä ja pakotin itseni ylös aamuseit­se­mältä, vaikka olin nukkunut vasta viisi tuntia. Toista kertaa tänä syksynä selviy­dyin kahdeksan luen­nolle, ja siihen tyyty­väi­senä saatoinkin lähteä tauolla pois. Tahti oli kuten ennenkin juuri niin hidas, etten jaksanut seurata.

Aamu­toi­me­liai­suu­des­sani sain jopa aloi­tettua laati­misen, joka viime viik­koina on inspi­raa­tion puut­teessa jäänyt kaiken muun jalkoihin. Teema-aukeama taide­maa­la­reista olisi seuraava isompi työ, mutta ensin on hyvä verestää taitoja puolen sivun erikoi­silla. Yksi hyvä pääku­vakin odottaa haus­koja ratkai­su­lauseita.

Viiden tunnin yöunet näkyivät ja kuuluivat myös laulu­tun­nilla, jos kohta eili­sil­tai­sella huuta­mi­sel­lakin oli teke­mistä sen kanssa, että a:sta ylös­päin ääneni vuoti kuin keula­vi­siiri. Toisaalta, yleisen vetä­mät­tö­myy­teni ansiosta leuka­perät ja kurkunpää pysyivät harvi­naisen rentoina ja alaäänet kutit­tivat muka­vasti rintaa.

Olin tois­sa­päi­vänä messen­ge­ryh­tey­dessä Japa­niin, enti­seen toiseen puolis­kooni, joka elokuun alusta on kier­tänyt planeettaa ympäri Up With People -nimisen kansain­vä­lisen ohjelman mukana. Minulla ei tähän­kään asti ole ollut kuin aavistus, mistä koko touhussa on kysymys, mutta tämän luet­tuani ei ole enää senkään vertaa:

Our mission is to build unders­tan­ding among nations and to spark people to action in meeting the needs of their commu­ni­ties, count­ries and the world; and to equip young people with the leadership quali­ties of global pers­pec­tive, integrity and moti­va­tion to service.

Luon­nol­li­sesti tulin samalla tilit­tä­neeksi lähes kaiken kaikista viime aikojen ihas­tuk­sis­tani. En siksi että ne häntä kiin­nos­tivat, vaan tunnus­ta­misen nautin­nosta, johon olen koukussa. Ilok­seni huomasin, että kesti jonkin aikaa ennen kuin muistin kuka ennen olin, minkä jälkeen tuntui melkein nostal­gi­selta olla hetki vanhassa roolissa. Epäsuora todiste minän hitaasta muut­tu­mi­sesta.

Tais­te­luni opis­ke­lu­mo­ti­vaa­tio­vai­keuksia vastaan alkoi toden teolla vasta tällä viikolla. Suoritin stra­te­gisen vetäy­ty­misen luen­noilta ja lähdin vahvis­ta­maan selus­taani laske­malla kaikki tähä­nas­tiset laska­ri­teh­tävät uudes­taan. Viikon­lop­puna aion varustaa suppe­nevat jouk­koni suur­hyök­käyk­seen vekto­reita vastaan ja valloittaa takaisin koor­di­naat­tia­va­ruuden.

Skan­nasin mummi­lasta (siis sieltä oikeasta) lainaa­mani vanhat valo­kuvat ja kokosin niistä pienen albumin. Luon­nol­li­sesti vasta kaikki 32 kuvaa skan­nat­tuani huomasin käyt­tä­neeni vain puolta Epso­nini dpi-maksi­mista. Tosin tark­kuuden kaksin­ker­tais­ta­minen 600 dpi:hin olisi tiennyt kulu­tetun ajan nelin­ker­tais­tu­mista ja hermojen menet­tä­misen yksin­ker­tais­tu­mista.

Tämä veijari oli eilen ensim­mäistä kertaa D:n harjoi­tuk­sissa johta­massa Svadebkaa ja osoit­tautui huomat­ta­vasti kuvaansa leppoi­sam­maksi mieheksi. Etukä­teen olinkin enemmän huolis­sani eräästä jälleen­nä­ke­mi­sestä viime viikon tapah­tu­mien jälkeen, mutta sekin huoli oli onneksi turha. Onneksi useimmat ihmiset ovat kypsempiä kuin minä.

Tape­toin pikku­ka­marin uudel­leen ja heitin mene­mään osan vanhoista huone­ka­luista. Lähinnä kylläs­tyin entisen templaatin ankei­siin sävyihin, mutta myös albu­mi­sivun päivi­tys­stres­siin ja siihen, että tilaa oli enemmän kuin tavaraa, osioita enemmän kuin sisältöä. Esimer­kiksi etusivu ja omakuva ovat nyt fuusioi­tu­neet yhdeksi ja samaksi blogiksi, johon kirjoit­ta­misen kynnystä yritän madaltaa. Tarkoitus ei ole tehdä uutta link­ki­kaa­to­paikkaa, mutta vapautua viime merkin­töjen formaa­lista formaa­tista ja olla toivot­ta­vasti kiin­nos­ta­valla tavalla henki­lö­koh­tai­sempi.