Muistelma 12

Aloi­tin pia­non­soi­ton opin­not nel­jän kun­nan yh­tei­ses­sä musiik­kio­pis­tos­sa 11-vuo­ti­aa­na syk­syl­lä 1993. En­sim­mäi­nen opet­ta­ja­ni oli Puo­las­ta muut­ta­nut Ire­na K., jol­la oli vah­vat sil­mä­la­sit ja vain pe­lot­ta­via il­mei­tä. Tun­nit pi­det­tiin kir­kon­ky­län ala-as­teen ala­ker­ran luo­kas­sa, jos­sa oli mus­ta pys­ty­pia­no. Sor­mie­ni piti olla kuin kis­san tas­sut, mut­ta en tien­nyt mitä se tar­koit­taa, kos­ka meil­lä ei ol­lut kos­kaan ol­lut kissaa.

En enää muis­ta, olin­ko Ire­nan op­pi­las yh­den vuo­den vai kak­si. Opet­ta­jan vaih­tu­mi­ses­ta sain kuul­la reh­to­ril­ta vas­ta vä­hän en­nen seu­raa­van lu­ku­kau­den al­kua, ja sen muis­tan, että tun­sin tul­lee­ni pe­te­tyk­si. Ire­na oli mo­ti­voi­nut mi­nut har­joit­te­le­maan koko ke­sän ah­ke­ras­ti lu­paa­mal­la, että sai­sin syk­syl­lä oh­jel­mis­too­ni vii­mein ihan oi­kei­ta, ai­kuis­ten kap­pa­lei­ta: jon­kin Cho­pi­nin nok­tur­neis­ta ja Mozar­tin so­naa­tin. Ire­naa var­ten olin pi­tä­nyt har­joi­tus­päi­vä­kir­jaa­kin, ja nyt en yh­täk­kiä tien­nyt, ke­nel­le sitä näyt­täi­sin. (Pi­sin merk­kaa­ma­ni tree­ni oli 3 tun­tia, 47 minuuttia.)

Seu­raa­va opet­ta­ja­ni oli Suvi N., nuo­ri nai­nen, jol­la oli vah­vat sil­mä­la­sit ja vain iloi­sia il­mei­tä. Hän vai­kut­tui päi­vä­kir­jas­ta­ni, ja sain ot­taa lu­va­tut teok­set (ja pal­jon mui­ta) työn alle.

Muistelma 11

Is­tun au­ton ta­ka­pen­kil­lä ja kat­son ik­ku­nas­ta ulos. On hä­mä­rää, tie on vie­ras. Olem­me lo­mal­la Ete­lä-Ruot­sis­sa tai ehkä jo mat­kal­la siel­tä pois. Isä hil­jen­tää vauh­tia, kos­ka ohi­tam­me on­net­to­muus­paik­kaa. Näen po­lii­sin, hä­ly­tys­ajo­neu­vo­jen va­lo­ja ja tien reu­nas­sa kyl­jel­lään ma­kaa­van hir­ven, jon­ka toi­nen etu­jal­ka on ir­ron­nut ko­la­ris­sa kokonaan.

Jol­lain toi­sel­la au­to­mat­kal­la sa­man reis­sun ai­ka­na aloin voi­da pa­hoin Vio­la-tä­din sy­lis­sä ta­ka­pen­kil­lä. Ik­ku­na oli raol­laan noin sen­tin, ja yri­tin ok­sen­taa sen kaut­ta ulos. Enim­mäk­seen en onnistunut.

Muistelma 10

Ri­vi­ta­lo­jen ta­ka­pi­han lai­das­ta al­kaa hei­nik­ko. Ma­kaan sii­nä se­läl­lä­ni, kä­det ris­tis­sä pää­ni alla, ja seu­raan no­peas­ti liik­ku­via pil­viä. Tai­vas on sy­vän si­ni­nen ja hei­nä niin pit­kää, että olen pii­los­sa. Täl­tä tun­tuu olla on­nel­li­nen, ajat­te­len, ja pää­tän pai­naa het­ken mieleeni.

Tuol­la ker­taa en tain­nut olla ta­hal­la­ni pii­los­sa kel­tään, vaik­ka sii­hen­kin hei­nik­ko oli hyvä, kun vaklat­tiin tai ol­tiin purkkista.

Uni 5

Olen pääs­syt jon­kun sii­vel­lä it­seä­ni pal­jon nuo­rem­pien si­bis­läis­ten bi­lei­siin. Po­ru­kas­sa on lä­hin­nä mie­hiä, ja ju­tut pyö­ri­vät sen ym­pä­ril­lä, kuka ha­luai­si pääs­tä ke­nen­kin lau­la­jat­ta­ren kans­sa sän­kyyn. Joku re­tos­te­lee pääs­seen­sä­kin, eikä hän­tä us­ko­ta. Kon­sen­sus tun­tuu val­lit­se­van Han­na Ran­ta­lan ja He­le­na Jun­tusen kuu­muu­des­ta. Vä­lis­sä im­pro­vi­soi­daan, ja mi­nut­kin kel­puu­te­taan mu­kaan kuusi­kä­ti­sen pia­no­nu­me­ron vä­li­ää­nik­si (kun­nioi­tuk­ses­ta van­huut­ta­ni, ei tai­to­ja­ni koh­taan). Rä­pel­län osuu­te­ni, mut­ta sil­lä ei ole huip­pu­lah­jak­kaas­sa seu­ras­sa väliä.

Muistelma 9

On kuo­ron vuo­si­juh­la Smö­kis­sä ehkä vuon­na 2005. Ilta on lo­puil­laan ja sei­son yk­sin baa­ri­tis­kin luo­na kai­ho­ten — vaik­kei me­ne­tet­ty­jä en­ti­siä edes ole vie­lä mon­ta. Het­ki yrit­tää tart­tua mi­nuun kah­te­na sopraa­no­na, jot­ka kä­ve­le­vät luok­se­ni ja ky­sy­vät, olen­ko kunnossa.

Jos tämä jut­tu oli­si jat­ku­nut py­sä­kil­le asti, oli­sin var­mas­ti nous­sut sa­maan bussiin.

Muistelma 8

On kuo­ron vuo­si­juh­la lää­kis­läis­ten ti­las­sa Sör­näis­ten ran­ta­tiel­lä ehkä vuon­na 2006. Ilta on lo­puil­laan ja sei­son yk­sin par­vek­keel­la kai­ho­ten — var­maan taas jo­ta­ku­ta me­ne­tet­tyä en­tis­tä. Het­ki yrit­tää tart­tua mi­nuun sopraa­no­na, joka kä­ve­lee taak­se­ni ja ky­syy, olen­ko kun­nos­sa. Ky­sy­mys­tä seu­raa ylis­tä­vä ku­vai­lu sii­tä, mil­tä tum­mas­sa pu­vus­sa­ni juu­ri näy­tin, kun sei­soin yk­sin par­vek­keel­la kaihoten.

Jut­tu jat­kuu, juh­lat lop­pu­vat, ja jon­kin ajan ku­lut­tua olem­me kah­des­taan py­sä­kil­lä odot­ta­mas­sa hä­nen bus­si­aan ko­tiin. En­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni joku von­kaa mi­nua yök­si luok­seen. Sävy on niin suo­ra ja juh­la­meik­ki jo niin kär­si­nyt, että tun­nen ve­toa vain pois koko ti­lan­tees­ta. Pal­tu­ria ja pa­jun­köyt­tä pu­hu­mal­la se lo­pul­ta on­nis­tuu­kin, ja jo­nain myö­hem­pä­nä päi­vä­nä saan pa­hoit­te­le­van tekstarin.

Uni 4

Eh­din esi­tyk­sen pää­tyt­tyä en­sim­mäi­se­nä juh­la­pai­kan vie­rei­seen kii­na­lai­seen ra­vin­to­laan. En­nen kuin voin ot­taa ruo­kaa, mi­nun on löy­det­tä­vä paik­ka, jos­sa voin kä­sil­lä­ni seis­ten tyh­jen­tää pos­kion­te­lo­ni. Et­si­mi­seen tuh­rau­tuu ai­kaa, ra­vin­to­la al­kaa täyt­tyä, ja lo­pul­ta tyy­dyn mel­ko epä­siis­tin ves­san lat­ti­aan. Pai­no­voi­ma te­kee teh­tä­vän­sä ja li­maa ir­to­aa niin pal­jon, että jou­dun ka­ko­maan, kun nousen taas ja­loil­le­ni. Kaik­ki is­tu­ma­pai­kat ovat sil­lä ai­kaa men­neet, ja sei­so­vas­sa pöy­däs­sä on enää rii­siä ja salaattia.

Muistelma 7

Ol­laan ve­si­lin­nun­pyyn­nis­sä Ki­ti­sel­lä, ylös­päin Su­van­non ky­läs­tä. Muis­taak­se­ni sou­dan, mut­ta täs­tä en ole ihan var­ma. Ai­na­kin is­tun sel­kä me­no­suun­taan, ylä­vir­taan, ja isä­ni on ve­neen pe­räs­sä. Tark­kaa paik­kaa­kaan en osaa enää sa­noa, mut­ta tien­puo­lei­sel­la ran­nal­la on met­säi­nen rinne.

Yh­täk­kiä isä­ni osoit­taa sor­mel­laan va­sem­man ol­ka­ni yli. Kään­nyn kat­so­maan ja näen sor­san len­tä­vän ko­vaa vauh­tia ala­vir­taan päin. Sa­mas­sa kuu­luu ou­toa, voi­mis­tu­vaa su­hi­naa. Sor­san ta­kaa joen puo­lel­ta syök­syy jyr­käs­ti ala­viis­toon hauk­ka, nap­paa ve­si­lin­nun kyn­siin­sä ja kaar­taa saa­lii­neen metsään.

Las­ken tuon muu­ta­man se­kun­nin mit­tai­sen het­ken edel­leen elä­mä­ni vai­kut­ta­vim­mak­si luon­toe­lä­myk­sek­si. Myö­hem­min luin jos­tain, että muut­to­hauk­ka on hau­kois­ta ai­nut, joka saa sor­san vaa­ka­len­nos­ta kiin­ni. Vie­lä myö­hem­min opin, että syök­sy­vä muut­to­hauk­ka on itse asias­sa kai­kis­ta maa­pal­lon eläi­mis­tä nopein.

Muistelma 6

On ke­vät­tul­va-aika. Iso-oja on äy­räi­tään myö­ten täyn­nä. Se kul­kee ri­vi­ta­lo­jen ta­ka­na pel­lon poik­ki ja alit­taa rum­mun kaut­ta ni­met­tö­män hiek­ka­tien. Ni­me­tön oja­kin oi­keas­ti on, mut­ta pik­ku­poi­kien suus­sa iso oja on muut­tu­nut eris­ni­mek­si. Sen reu­noil­la on ke­säi­sin si­le­ää, hi­taas­ti upot­ta­vaa sa­vea, jos­ta tu­lee mie­leen Tarzan-kir­jo­jen len­to­hiek­ka. Jo­nain ke­sä­nä Sa­mil­la on ojan var­res­sa kät­kö isä­puo­len­sa van­ho­ja por­no­leh­tiä, jois­ta opin, min­ne nai­nen saat­taa lait­taa kurkun.

Nyt kui­ten­kin ihai­lem­me Sa­min kans­sa hiek­ka­tiel­lä tul­va­ve­den voi­maa. Pää­täm­me hel­pot­taa sen ete­ne­mis­tä ja uur­ram­me ken­gän­kär­jil­lä tie­hen pie­nen vaon, vain sen ver­ran sy­vän että pin­ta­ve­si pää­see kul­ke­maan sitä tien yli. On ilta, ja hy­vän työn teh­nei­nä läh­dem­me ko­tiin. Seu­raa­va­na aa­mu­na hiek­ka­tiel­lä sei­soo pa­loau­to. Rum­mun koh­dal­la, sii­nä mi­hin pu­ron piir­sim­me, tie­tä ei enää ole.

Emme us­kal­ta­neet ker­toa osuu­des­tam­me ke­nel­le­kään. Ai­na­kin mi­nua syyl­li­syys ja kiin­ni­jää­mi­sen pel­ko kal­voi­vat kauan.

Muistelma 5

Mi­nua vuot­ta van­hem­pi naa­pu­rin poi­ka on saa­nut jos­tain vii­den­kym­me­nen mar­kan se­te­lin omaa ra­haa. Se on mo­lem­mis­ta häm­mäs­tyt­tä­vän pal­jon. Kau­pan ja ap­tee­kin vä­lis­sä on kios­ki, jos­ta saa ir­to­kark­ke­ja. Os­tam­me nii­tä isoon pa­pe­ri­pus­siin koko ra­hal­la, ja tun­tuu sil­tä kuin oli­sim­me te­ke­mäs­sä kolt­tos­ta. Var­muu­den vuok­si pää­täm­me syö­dä pus­sin tyh­jäk­si sa­laa kah­des­taan, en­nen kuin ko­tiin on asiaa.

Ma­lek­sim­me ky­läl­lä yl­ty­väs­sä so­ke­ri­hu­ma­las­sa, kun yh­täk­kiä al­kaa sa­taa. Meil­le val­ke­nee lii­an myö­hään, mi­ten huo­nos­ti pa­pe­ri­pus­si kes­tää kas­tu­mis­ta. Juok­sem­me päi­vä­ko­din ta­ka­pi­hal­le leik­ki­mök­kiin suo­jaan, mut­ta vet­ty­nyt pus­si on jo osit­tain rie­ka­lei­na ja kar­kit lii­mau­tu­nei­na toi­siin­sa. Ma­kean­näl­kä al­kaa men­nä ohi, sade ei. Kaa­dam­me lo­put kar­kit maa­han, vaik­ka se tun­tuu ka­ma­lal­ta tuh­lauk­sel­ta, ja läh­dem­me kotiin.