Reema

Jo­nain toi­se­na ai­ka­na olin päi­vä­hoi­dos­sa Ee­val­la pu­nai­ses­sa puu­ta­los­sa. Sin­ne men­tiin aina epäin­hi­mil­li­sen ai­kai­sin, tus­kin pal­joa kuu­den jäl­keen. Joil­lain ker­roil­la en ol­lut vie­lä kun­nol­la he­rän­nyt­kään, ja sain men­nä jat­ka­maan unia.

Eeva oli noin mum­mi­ni ikäi­nen ja käyt­ti si­säl­lä­kin tum­men­ta­via la­se­ja. Tus­kin­pa tun­nis­tai­sin hän­tä vie­lä­kään il­man nii­tä. Toi­nen ta­va­ra­merk­ki oli­vat maa­il­man par­haat to­maat­ti­juus­to­näk­ki­lei­vät. Meil­lä ko­to­na ei syö­ty näk­kä­riä, ja sil­lä oli an­kean lei­vän mai­ne. Mum­mi­las­sa näk­kä­riä lio­tet­tiin il­ta­tees­sä, kun­nes se oli peh­me­ää, juus­to su­laa ja tee­ve­des­sä lil­li mar­ga­rii­ni­kuplia. Ee­val­la näk­kä­riä syö­tiin kuin re­hel­lis­tä leipää.

En muis­ta olin­ko hoi­to­pai­kan ai­nut alle kou­lui­käi­nen, vai mik­si päi­vät Ee­van ta­los­sa tun­tui­vat lo­put­to­man pit­kil­tä ja yk­si­näi­sil­tä. Van­hois­sa te­le­vi­siois­sa oli sem­moi­nen omi­nai­suus, että jos oh­jel­mas­sa oli tar­peek­si kau­an hil­jais­ta, al­koi kuu­lua vai­meas­ti pit­kä ja ki­meä piiiiiii. Nii­nä pit­ki­nä päi­vi­nä mi­nus­ta tun­tui, että pää­ni pääs­ti tuon äänen.

Olin päi­vä­hoi­dos­sa mo­nis­sa eri pai­kois­sa, joi­tain ai­ko­ja sa­man ri­vi­ta­lon Sir­pal­la. Ker­ran Sir­pa oli kaa­ta­mas­sa la­sii­ni mai­toa. Kun mai­toa oli mie­les­tä­ni tar­peek­si, siir­sin la­sin no­peas­ti si­vuun. Niin­hän ve­si­ha­nan al­ta­kin siir­re­tään. Mai­toa kaa­tui tie­tys­ti pöy­däl­le, ja Sir­pa läk­syt­ti mi­nua. En muis­ta sain­ko hän­tä ym­mär­tä­mään, et­ten ol­lut teh­nyt temp­pua il­keyt­tä­ni. Olin vain dai­ju sil­lä ta­val­la kuin lap­set ovat.

Toi­sen ker­ran väi­tin Sir­pal­le, että olin op­pi­nut sei­so­maan kä­sil­lä­ni. ”No näy­tä”, Sir­pa sa­noi. Nousin soh­val­ta olo­huo­neen ma­tol­le kä­sin­sei­son­taan ja jat­koin sa­maa vauh­tia tik­kusuo­ra­na se­läl­le­ni maa­han. Yri­tin it­keä, mut­ta pal­lea kramp­pa­si niin, et­ten saa­nut ilmaa. 

Aloi­tin pia­non­soi­ton opin­not nel­jän kun­nan yh­tei­ses­sä musiik­kio­pis­tos­sa 11-vuo­ti­aa­na syk­syl­lä 1993. En­sim­mäi­nen opet­ta­ja­ni oli Puo­las­ta muut­ta­nut Ire­na K., jol­la oli vah­vat sil­mä­la­sit ja vain pe­lot­ta­via il­mei­tä. Tun­nit pi­det­tiin kir­kon­ky­län ala-as­teen ala­ker­ran luo­kas­sa, jos­sa oli mus­ta pys­ty­pia­no. Sor­mie­ni piti olla kuin kis­san tas­sut, mut­ta en tien­nyt mitä se tar­koit­taa, kos­ka meil­lä ei ol­lut kos­kaan ol­lut kissaa.

En enää muis­ta, olin­ko Ire­nan op­pi­las yh­den vuo­den vai kak­si. Opet­ta­jan vaih­tu­mi­ses­ta sain kuul­la reh­to­ril­ta vas­ta vä­hän en­nen seu­raa­van lu­ku­kau­den al­kua, ja sen muis­tan, että tun­sin tul­lee­ni pe­te­tyk­si. Ire­na oli mo­ti­voi­nut mi­nut har­joit­te­le­maan koko ke­sän ah­ke­ras­ti lu­paa­mal­la, että sai­sin syk­syl­lä oh­jel­mis­too­ni vii­mein ihan oi­kei­ta, ai­kuis­ten kap­pa­lei­ta: jon­kin Cho­pi­nin nok­tur­neis­ta ja Mozar­tin so­naa­tin. Ire­naa var­ten olin pi­tä­nyt har­joi­tus­päi­vä­kir­jaa­kin, ja nyt en yh­täk­kiä tien­nyt, ke­nel­le sitä näyt­täi­sin. (Pi­sin merk­kaa­ma­ni tree­ni oli 3 tun­tia, 47 minuuttia.)

Seu­raa­va opet­ta­ja­ni oli Suvi N., nuo­ri nai­nen, jol­la oli vah­vat sil­mä­la­sit ja vain iloi­sia il­mei­tä. Hän vai­kut­tui päi­vä­kir­jas­ta­ni, ja sain ot­taa lu­va­tut teok­set (ja pal­jon mui­ta) työn alle.

Is­tun au­ton ta­ka­pen­kil­lä ja kat­son ik­ku­nas­ta ulos. On hä­mä­rää, tie on vie­ras. Olem­me lo­mal­la Ete­lä-Ruot­sis­sa tai ehkä jo mat­kal­la siel­tä pois. Isä hil­jen­tää vauh­tia, kos­ka ohi­tam­me on­net­to­muus­paik­kaa. Näen po­lii­sin, hä­ly­tys­ajo­neu­vo­jen va­lo­ja ja tien reu­nas­sa kyl­jel­lään ma­kaa­van hir­ven, jon­ka toi­nen etu­jal­ka on ir­ron­nut ko­la­ris­sa kokonaan.

Jol­lain toi­sel­la au­to­mat­kal­la sa­man reis­sun ai­ka­na aloin voi­da pa­hoin Vio­la-tä­din sy­lis­sä ta­ka­pen­kil­lä. Ik­ku­na oli raol­laan noin sen­tin, ja yri­tin ok­sen­taa sen kaut­ta ulos. Enim­mäk­seen en onnistunut.

Ri­vi­ta­lo­jen ta­ka­pi­han lai­das­ta al­kaa hei­nik­ko. Ma­kaan sii­nä se­läl­lä­ni, kä­det ris­tis­sä pää­ni alla, ja seu­raan no­peas­ti liik­ku­via pil­viä. Tai­vas on sy­vän si­ni­nen ja hei­nä niin pit­kää, että olen pii­los­sa. Täl­tä tun­tuu olla on­nel­li­nen, ajat­te­len, ja pää­tän pai­naa het­ken mieleeni.

Tuol­la ker­taa en tain­nut olla ta­hal­la­ni pii­los­sa kel­tään, vaik­ka sii­hen­kin hei­nik­ko oli hyvä, kun vaklat­tiin tai ol­tiin purkkista.

On kuo­ron vuo­si­juh­la Smö­kis­sä ehkä vuon­na 2005. Ilta on lo­puil­laan ja sei­son yk­sin baa­ri­tis­kin luo­na kai­ho­ten — vaik­kei me­ne­tet­ty­jä en­ti­siä edes ole vie­lä mon­ta. Het­ki yrit­tää tart­tua mi­nuun kah­te­na sopraa­no­na, jot­ka kä­ve­le­vät luok­se­ni ja ky­sy­vät, olen­ko kunnossa.

Jos tämä jut­tu oli­si jat­ku­nut py­sä­kil­le asti, oli­sin var­mas­ti nous­sut sa­maan bussiin.

On kuo­ron vuo­si­juh­la lää­kis­läis­ten ti­las­sa Sör­näis­ten ran­ta­tiel­lä ehkä vuon­na 2006. Ilta on lo­puil­laan ja sei­son yk­sin par­vek­keel­la kai­ho­ten — var­maan taas jo­ta­ku­ta me­ne­tet­tyä en­tis­tä. Het­ki yrit­tää tart­tua mi­nuun sopraa­no­na, joka kä­ve­lee taak­se­ni ja ky­syy, olen­ko kun­nos­sa. Ky­sy­mys­tä seu­raa ylis­tä­vä ku­vai­lu sii­tä, mil­tä tum­mas­sa pu­vus­sa­ni juu­ri näy­tin, kun sei­soin yk­sin par­vek­keel­la kaihoten.

Jut­tu jat­kuu, juh­lat lop­pu­vat, ja jon­kin ajan ku­lut­tua olem­me kah­des­taan py­sä­kil­lä odot­ta­mas­sa hä­nen bus­si­aan ko­tiin. En­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni joku von­kaa mi­nua yök­si luok­seen. Sävy on niin suo­ra ja juh­la­meik­ki jo niin kär­si­nyt, että tun­nen ve­toa vain pois koko ti­lan­tees­ta. Pal­tu­ria ja pa­jun­köyt­tä pu­hu­mal­la se lo­pul­ta on­nis­tuu­kin, ja jo­nain myö­hem­pä­nä päi­vä­nä saan pa­hoit­te­le­van tekstarin.