Reema

Ensim­mäiset varmat todis­teet siitä, että täällä käy muitakin, ovat saaneet minut jääty­mään. Jos teks­teis­täni on tähänkin asti puut­tunut punainen lanka ja keski­näinen koheesio, nyt olen aivan eksyk­sissä miet­ties­säni mistä minun pitäisi kirjoittaa, jotta olisin kiin­nos­tava. Ei minun tieten­kään tarvit­sisi olla kiin­nos­tava, vaan oma itseni, mutta kun ominta itseäni on aina ollut ihmisten huomion kerjää­minen, jos kohta tavoilla, jotka eivät näin ilmi­sel­västi näytä siltä.

Eräs huoleni on se, että tänne eksyvä luulee minun käsit­te­levän itsel­leni todella tärkeitä aiheita, jos kerron siitä kuinka ostin väärän kokoisen tree­ni­vyön, koska hinta­la­pussa luki no size, mutta kuinka Stadiumin ystä­väl­linen kassa­tyttö antoi vaihtaa sen isom­paan, vaikka oikeasti merki­tyk­sel­lisiä ovat vain sellaiset asiat, joista esimer­kiksi lauan­tai­aa­muna puhut­tiin ja koko se tilanne, jossa se oli mahdol­lista, mutta joista pystyn kirjoit­ta­maan vain hämäriä sivu­lauseita.

Päätin katkaista uniryt­mini määrä­tie­toisen vael­luksen kohti Atlantin normaa­liai­ka­vyö­hy­kettä ja pakotin itseni ylös aamuseit­se­mältä, vaikka olin nukkunut vasta viisi tuntia. Toista kertaa tänä syksynä selviy­dyin kahdeksan luen­nolle, ja siihen tyyty­väi­senä saatoinkin lähteä tauolla pois. Tahti oli kuten ennenkin juuri niin hidas, etten jaksanut seurata.

Aamu­toi­me­liai­suu­des­sani sain jopa aloi­tettua laati­misen, joka viime viik­koina on inspi­raa­tion puut­teessa jäänyt kaiken muun jalkoihin. Teema-aukeama taide­maa­la­reista olisi seuraava isompi työ, mutta ensin on hyvä verestää taitoja puolen sivun erikoi­silla. Yksi hyvä pääku­vakin odottaa haus­koja ratkai­su­lauseita.

Viiden tunnin yöunet näkyivät ja kuuluivat myös laulu­tun­nilla, jos kohta eili­sil­tai­sella huuta­mi­sel­lakin oli teke­mistä sen kanssa, että a:sta ylös­päin ääneni vuoti kuin keula­vi­siiri. Toisaalta, yleisen vetä­mät­tö­myy­teni ansiosta leuka­perät ja kurkunpää pysyivät harvi­naisen rentoina ja alaäänet kutit­tivat muka­vasti rintaa.

Olin tois­sa­päi­vänä messen­ge­ryh­tey­dessä Japa­niin, enti­seen toiseen puolis­kooni, joka elokuun alusta on kier­tänyt planeettaa ympäri Up With People -nimisen kansain­vä­lisen ohjelman mukana. Minulla ei tähän­kään asti ole ollut kuin aavistus, mistä koko touhussa on kysymys, mutta tämän luet­tuani ei ole enää senkään vertaa:

Our mission is to build unders­tan­ding among nations and to spark people to action in meeting the needs of their commu­ni­ties, count­ries and the world; and to equip young people with the leadership quali­ties of global pers­pec­tive, integrity and moti­va­tion to service.

Luon­nol­li­sesti tulin samalla tilit­tä­neeksi lähes kaiken kaikista viime aikojen ihas­tuk­sis­tani. En siksi että ne häntä kiin­nos­tivat, vaan tunnus­ta­misen nautin­nosta, johon olen koukussa. Ilok­seni huomasin, että kesti jonkin aikaa ennen kuin muistin kuka ennen olin, minkä jälkeen tuntui melkein nostal­gi­selta olla hetki vanhassa roolissa. Epäsuora todiste minän hitaasta muut­tu­mi­sesta.

Tais­te­luni opis­ke­lu­mo­ti­vaa­tio­vai­keuksia vastaan alkoi toden teolla vasta tällä viikolla. Suoritin stra­te­gisen vetäy­ty­misen luen­noilta ja lähdin vahvis­ta­maan selus­taani laske­malla kaikki tähä­nas­tiset laska­ri­teh­tävät uudes­taan. Viikon­lop­puna aion varustaa suppe­nevat jouk­koni suur­hyök­käyk­seen vekto­reita vastaan ja valloittaa takaisin koor­di­naat­tia­va­ruuden.

Skan­nasin mummi­lasta (siis sieltä oikeasta) lainaa­mani vanhat valo­kuvat ja kokosin niistä pienen albumin. Luon­nol­li­sesti vasta kaikki 32 kuvaa skan­nat­tuani huomasin käyt­tä­neeni vain puolta Epso­nini dpi-maksi­mista. Tosin tark­kuuden kaksin­ker­tais­ta­minen 600 dpi:hin olisi tiennyt kulu­tetun ajan nelin­ker­tais­tu­mista ja hermojen menet­tä­misen yksin­ker­tais­tu­mista.

Tämä veijari oli eilen ensim­mäistä kertaa D:n harjoi­tuk­sissa johta­massa Svadebkaa ja osoit­tautui huomat­ta­vasti kuvaansa leppoi­sam­maksi mieheksi. Etukä­teen olinkin enemmän huolis­sani eräästä jälleen­nä­ke­mi­sestä viime viikon tapah­tu­mien jälkeen, mutta sekin huoli oli onneksi turha. Onneksi useimmat ihmiset ovat kypsempiä kuin minä.

Tape­toin pikku­ka­marin uudel­leen ja heitin mene­mään osan vanhoista huone­ka­luista. Lähinnä kylläs­tyin entisen templaatin ankei­siin sävyihin, mutta myös albu­mi­sivun päivi­tys­stres­siin ja siihen, että tilaa oli enemmän kuin tavaraa, osioita enemmän kuin sisältöä. Esimer­kiksi etusivu ja omakuva ovat nyt fuusioi­tu­neet yhdeksi ja samaksi blogiksi, johon kirjoit­ta­misen kynnystä yritän madaltaa. Tarkoitus ei ole tehdä uutta link­ki­kaa­to­paikkaa, mutta vapautua viime merkin­töjen formaa­lista formaa­tista ja olla toivot­ta­vasti kiin­nos­ta­valla tavalla henki­lö­koh­tai­sempi.

Sen jälkeen kun kaksi rote­vahkoa kulje­tus­liik­keen miestä nosti täys­kor­kean Hellas Helsingin syliinsä eräässä otanie­me­läi­sessä kaksiossa viime touko­kuussa, minulla ei muutamia kesän päiviä Lapissa lukuu­not­ta­matta ole ollut mahdol­li­suutta kunnol­li­seen harjoit­te­luun. Kun sitten toisi­naan olen sattu­malta päässyt samaan tilaan pianon kanssa, olen aina joutunut totea­maan muis­ta­vani yhä vähemmän teoksia ja hallit­se­vani käsiäni yhä huonommin.

Toinen syy miksi ajau­duin pohti­maan soit­timen hank­ki­mista oli se, että kuoro- ja kvar­tet­tis­tem­mojen laula­minen pelkän ääni­raudan varassa solua­sun­nossa, jonka seinät ovat paperia, ei ole niitä viih­tyi­simpiä keik­koja. Pyyk­ki­tu­pa­nikin on kirk­koa­kus­tii­kas­taan huoli­matta harjoi­tus­ti­laksi kolkko, eikä siel­lä­kään viitsi laulella kuin biisejä, jotka jo osaa. Viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän, oli oivaltaa etten osaa sovittaa ilman instru­menttia.

Nyt piti enää päättää, millaisen sijoi­tuksen tekisin. Aloitin harhai­le­malla puoli­va­ka­vis­sani kirp­pu­to­reilla etsien mahdol­li­simman halpaa mutta surkeaa keyboardia eli kiip­paria, kuten sittemmin opin sitä kutsut­tavan. Löydet­tyäni nolla kävelin Helsingin Musiik­kiin, jossa koesoit­telin epämää­rä­tie­toi­sesti (määrä­tie­dot­to­masti) muutamia halvimpia sähkö­pia­noja. Palvelun puut­teessa jatkoin matkaa Fazerin musiik­ki­liik­kee­seen, jonka parempaa vali­koimaa testa­tessa kuluikin jo vähän enemmän aikaa. Aivan pois lähties­säni huomasin vielä yhden Yamahan, johon en ollut koskenut, ja kohta soitinkin ehkä koske­tuk­sel­taan parasta sähkö­pianoa ikinä.

Suoraa päätä en tieten­kään peliä lunas­tanut, vaan päätin ensin ottaa selvää miten tyyty­väisiä sen osta­neet ovat siihen olleet. Yleis­vai­ku­telma oli, että Yamaha pesee muut merkit mennen tullen ja että P-90 on hinta­luo­kas­saan paras, mutta huolet­ta­maan alkoi monen eri kirjoit­tajan mainit­sema ylimää­räinen metal­linen ylä-ääni tietyssä flyy­ge­li­re­kis­te­rissä. En ollut itse huomannut sitä, mutta kun maanan­taina menin uudes­taan kaup­paan ja tiesin mitä etsiä, tein saman havainnon: ylimää­räinen kiminä oli todella häirit­sevä muuta­missa äänissä h²:sta ylös­päin. Vaikka löysin pianosta taas paljon uusia hyviä puolia, ankaran sisäisen osto­pää­tös­kamp­pailun voitti se vasten­mie­linen ajatus, että olisin maksa­massa 1175 euroa valmiiksi vial­li­sesta tuot­teesta.

Toisin kuin luulin, sisäinen kamp­pailu ei kuiten­kaan päät­tynyt siihen, vaan enemmän tai vähemmän alita­jui­sesti kävin sitä koko sen päivän ja seuraavan yön. Kun tiis­tai­aa­muna heräsin, olin antanut Yama­halle anteeksi ja päät­tänyt ostaa pianon.

Tulin viikon­lop­puna pelan­neeksi kahdeksan tuntia foot­bagia. Ensim­mäinen kahdesta sovi­tusta tree­ni­vii­kon­lo­pusta uuden nelin­pe­li­pa­rini kanssa alkoi perjan­taina huonoilla uuti­silla, kun matkalla pelaa­maan saimme kuulla, että sali­vuo­romme on peruttu. Ensi­vi­tu­tuksen laan­nuttua päätimme pystyttää kentän ulos, ja Naan­talin pussi­kal­ja­teinit saivat lopulta ihan kohtuul­lisen shown.

Varsi­nainen näytös, harras­tus­messut Suopellon koululla, kerä­sikin sitten hieman vähemmän yleisöä. Tämä seikka sekä peli­paikan sois­tuva maaperä eivät kirvoit­ta­neet kenes­tä­kään paras­taan esille. Onneksi olimme saaneet illaksi käyt­töömme salin, jossa pääsimme ensim­mäistä kertaa kuiva­har­joit­te­le­maan tulevaa SM-finaalia. Sen ennak­ko­suo­sikin paineet otti suve­ree­nisti itsel­leen kaksikko Forstén & Pohjola, mutta hyvin nukutun yön jälkeen myös parin Karhunen & Uusi­talo yhteis­peli alkoi kulkea. Sunnun­tain tree­nien molemmat ottelut menivät kolman­teen erään ja, vaikka itse kehunkin, olivat ehkä tämän hetken kovinta verk­ko­foot­bagia Suomessa.