Kategoria: kerronta

Hostellin seinässä luki:

ROOMS
HUONEET

5-vuotias: ”Iskä, miksi tuolla on ruumis­huo­neita?”

Kuinka ennen ei ollu kaikki paremmin: ainaki vielä 70-luvulla Suvan­nossa, ja veik­kaan että muis­saki kylissä pitkin Suomen nientä, roskat joita ei saanu polt­ta­malla hävi­tettyä kipat­tiin yksin­ker­ta­sesti maahan, mata­laan kuop­paan mettän reunassa ja jätet­tiin sinne. Tämmösiä mini­kaa­to­paik­koja olen löytäny ja tyhjen­täny pelkäs­tään meiän tontin lähis­töltä puolen­kym­mentä, viimeksi tällä viikolla.

Lasten kans oiva tilai­suus aartee­net­sin­tään ja ympä­ris­tö­kas­va­tuk­seen, oikias­taan siis ekosys­tee­mi­pal­velu!

Esikoinen, 5, aamulla pikkusis­kol­leen:
– Meillä on pitkä elämä takana, pitkä elämä eessä ja pitkä elämä…
– …leunoilla?

Hahmo joksi Suosalo ällis­tyt­tä­vimmin Star­ma­nissa muun­tautuu on nuoru­kainen, ehkä parin­kymmenen, jonka vahvasti viite­ryhmäänsä liit­tävä puhe­tapa kaik­kine fines­sei­neen — mm. sävel­kulun loppu­plaanit, vokaali­värit ja takainen r — oli samaan aikaan sekä erit­täin tunnis­tet­tava että lähi­piirissäni täysin vieras.

Kaksi kuukautta myöhemmin nuo samat proso­diset piir­teet ovat jotakin tunte­ma­tonta kautta löytä­neet eska­ri­lai­semme puheen­parteen tänne perä­pohjalais­murteitten ydin­alueelle. Hän ei ollut esityk­sessä, ei katso tele­vi­siota, ei omista äly­puhelinta eikä hengaile teinien seurassa. Olen äimis­tynyt.

Ilta­lueksin 1952 painetun “Uusin tieto luon­nosta ja ihmi­sestä” -kirja­sarjan 1. osaa ja nautin sen vanhasta, värik­käästä kielestä. L. Hirven­salon kään­nök­sestä on nykyinen tieto­sana­kirjamaisuus kaukana, mutta kouke­roi­sis­sakin virk­keissä kuultaa ajatus kirk­kaana. Verbien refleksiivi­taivutus on vielä voimis­saan, samoin moni kelpo, sittemmin unoh­dettu uudis­sana. ”Puhtaan diku­ma­riinin valmistus on osoit­tau­tunut sekä helpoksi että halvaksi ja sitä voidaan antaa kiek­ko­sina” (s. 174). Kiek­ko­sina!

fi​.wiktio​nary​.org/​w​i​k​i/puo hihi

Tämän lajin piris­te­pyö­rylät loppu jo kevät­tal­vella pakas­ti­mesta, koskapa viime syksyn sato oli niin kehno. Nyt pötki­tään taas pitkälle!

Kesä­lo­malla aloit­ta­mani pätkä­paasto jatkuu jo 45. peräk­käistä päivää. Tämä on onnis­tunut aiempia yrityksiä paremmin ja kauemmin, koska en enää noudata fiksat­tuja kello­nai­koja enkä tunti­määrää. Ennen lounasta ja päiväl­lisen jälkeen paas­tot­tujen tuntien summa on ollut keski­määrin 18, hajonta 15–23 tuntia. Käytän­nössä olen vain jättänyt aamu- ja ilta­palan pois ja juonut aiempaa enemmän kahvia, teetä ja kaakaota. Myös pirtelö (engl. ”smoothie”) on sallittu kompen­soite korkeamman kalo­ri­hukan päivinä.

Olen pulit­ta­massa talo­yh­tiö­lainan loppuo­suutta pois. Itse lainao­suuden lisäksi on makset­ta­vana

• ”pankin kulu ylimää­räi­sestä lyhen­nyk­sestä” (100 €),
• ”lainao­suus­lasku” (72,85 €) sekä
• lainao­suus­laskun ”lasku­tus­maksu” (3,80 €).

Kirjan­pi­dos­sani nämä menevät kaikki luok­kaan ”nyhtö”.

Esikoinen, 5, eilen äidil­leen:

”Tiesitkö että brain rot on aivo­mätä?”

”Ahaa. Mistä sie sen oot oppinu?”

”Minä olen tienny sen aina.”

Alaku­loisen päivän glim­merit: viesti tutulta, joka kertoi käyneensä äänes­tä­mässä minua, ja kaksi­vuo­tias, joka tree­nat­tuani pari kauneinta sivua Rahmiksen preludia sanoi ”kiitot, itkä” ja taputti.