Päätin katkaista unirytmini määrätietoisen vaelluksen kohti Atlantin normaaliaikavyöhykettä ja pakotin itseni ylös aamuseitsemältä, vaikka olin nukkunut vasta viisi tuntia. Toista kertaa tänä syksynä selviydyin kahdeksan luennolle, ja siihen tyytyväisenä saatoinkin lähteä tauolla pois. Tahti oli kuten ennenkin juuri niin hidas, etten jaksanut seurata.
Aamutoimeliaisuudessani sain jopa aloitettua laatimisen, joka viime viikkoina on inspiraation puutteessa jäänyt kaiken muun jalkoihin. Teema-aukeama taidemaalareista olisi seuraava isompi työ, mutta ensin on hyvä verestää taitoja puolen sivun erikoisilla. Yksi hyvä pääkuvakin odottaa hauskoja ratkaisulauseita.
Viiden tunnin yöunet näkyivät ja kuuluivat myös laulutunnilla, jos kohta eilisiltaisella huutamisellakin oli tekemistä sen kanssa, että a:sta ylöspäin ääneni vuoti kuin keulavisiiri. Toisaalta, yleisen vetämättömyyteni ansiosta leukaperät ja kurkunpää pysyivät harvinaisen rentoina ja alaäänet kutittivat mukavasti rintaa.