Sen jälkeen kun kaksi rotevahkoa kuljetusliikkeen miestä nosti täyskorkean Hellas Helsingin syliinsä eräässä otaniemeläisessä kaksiossa viime toukokuussa, minulla ei muutamia kesän päiviä Lapissa lukuunottamatta ole ollut mahdollisuutta kunnolliseen harjoitteluun. Kun sitten toisinaan olen sattumalta päässyt samaan tilaan pianon kanssa, olen aina joutunut toteamaan muistavani yhä vähemmän teoksia ja hallitsevani käsiäni yhä huonommin.
Toinen syy miksi ajauduin pohtimaan soittimen hankkimista oli se, että kuoro- ja kvartettistemmojen laulaminen pelkän ääniraudan varassa soluasunnossa, jonka seinät ovat paperia, ei ole niitä viihtyisimpiä keikkoja. Pyykkitupanikin on kirkkoakustiikastaan huolimatta harjoitustilaksi kolkko, eikä sielläkään viitsi laulella kuin biisejä, jotka jo osaa. Viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän, oli oivaltaa etten osaa sovittaa ilman instrumenttia.
Nyt piti enää päättää, millaisen sijoituksen tekisin. Aloitin harhailemalla puolivakavissani kirpputoreilla etsien mahdollisimman halpaa mutta surkeaa keyboardia eli kiipparia, kuten sittemmin opin sitä kutsuttavan. Löydettyäni nolla kävelin Helsingin Musiikkiin, jossa koesoittelin epämäärätietoisesti (määrätiedottomasti) muutamia halvimpia sähköpianoja. Palvelun puutteessa jatkoin matkaa Fazerin musiikkiliikkeeseen, jonka parempaa valikoimaa testatessa kuluikin jo vähän enemmän aikaa. Aivan pois lähtiessäni huomasin vielä yhden Yamahan, johon en ollut koskenut, ja kohta soitinkin ehkä kosketukseltaan parasta sähköpianoa ikinä.
Suoraa päätä en tietenkään peliä lunastanut, vaan päätin ensin ottaa selvää miten tyytyväisiä sen ostaneet ovat siihen olleet. Yleisvaikutelma oli, että Yamaha pesee muut merkit mennen tullen ja että P-90 on hintaluokassaan paras, mutta huolettamaan alkoi monen eri kirjoittajan mainitsema ylimääräinen metallinen ylä-ääni tietyssä flyygelirekisterissä. En ollut itse huomannut sitä, mutta kun maanantaina menin uudestaan kauppaan ja tiesin mitä etsiä, tein saman havainnon: ylimääräinen kiminä oli todella häiritsevä muutamissa äänissä h²:sta ylöspäin. Vaikka löysin pianosta taas paljon uusia hyviä puolia, ankaran sisäisen ostopäätöskamppailun voitti se vastenmielinen ajatus, että olisin maksamassa 1175 euroa valmiiksi viallisesta tuotteesta.
Toisin kuin luulin, sisäinen kamppailu ei kuitenkaan päättynyt siihen, vaan enemmän tai vähemmän alitajuisesti kävin sitä koko sen päivän ja seuraavan yön. Kun tiistaiaamuna heräsin, olin antanut Yamahalle anteeksi ja päättänyt ostaa pianon.