Kävelen isäni kannoilla vanhaa metsätien pohjaa loivaan ylämäkeen. Huomaan liikettä kuusen juurella tien vasemmalla puolen, ja kuiskaan jotain. Pysähdymme. Isäni ottaa haulikon olaltaan, astuu muutaman askelen etuviistoon ja ampuu kerran. Kun kierrämme kuusen, maasta löytyy kaksi samaan laukaukseen kuollutta metsoa.
Alun toisella kymmenellä kuljin usein isäni mukana metsällä. Lintuja, hirviä ja jäniksiä pyysimme, saimme ja söimme. Opin suolistamaan vesilinnun sen ikäisenä, että osaisin sen vieläkin, vaikken ole 25 vuoteen kokeillut. Hirvenpyyntiin tai teerisoille saatettiin lähteä viideltä aamulla, enkä koskaan muulloin ollut yhtä pirteä herätessäni. Syksy on edelleen lempivuodenaikani.
En metsästä, mutta jonkin vastaavan toiminnan varjolla haluaisin altistaa poikani mieleenpainuville luontokokemuksille, jollaisia itse sain lapsena kokea. Marjastus ja sienestys ovat mukavaa mutta eivät suunnattoman jännittävää puuhaa. Kalastus on enimmäkseen paikallaan oloa ja odottamista. Kameralla metsästäminen olisi kai meitä varten, joita tappaminen etoo, mutta kameroiden tekninen härveliys ei taasen käy yhteen sen alkuvoimaisuuden auran kanssa, jonka metsästykseen liitän.
FWIW, automaattitarkennuksen ja kuvanvakaimen kanssa kameralla ei tarvi härveltää ollenkaan jos ei halua; sen kun tähtää ja laukaisee niin kuin pyssyllä. Ja vaikka ruudinhajua ei olekaan, järkkärin mekaaniset äänet ja taktiiliset efektit (peilin naksahdus varsinkin) ovat ainakin minusta miellyttävän primitiivisiä.