16. 12. 2018

Kel­lo lä­hes­tyy puol­tayö­tä ja huo­men­na on työ­päi­vä, mut­ta pääs­sä on per­ho­sia. Nämä ovat eri la­jia kuin ne ma­han­poh­jas­sa viih­ty­vät serk­kun­sa, jot­ka elä­vät jän­ni­tyk­ses­tä. Näi­den ra­vin­toa on vi­tu­tus. REDACTED veti tä­nään her­neen per­see­seen­sä sii­vot­tu­aan en­sin kaks päi­vää aa­mus­ta il­taan ja kek­sit­ty­ään sit­ten, et­ten anna sil­le mi­tään ar­voa. En näh­tä­väs­ti ol­lut myös­kään aut­ta­nut tar­peek­si, vaik­ka olin­kin pyy­kän­nyt, tis­kan­nut, pe­tan­nut, tam­pan­nut, lait­ta­nut ruo­kaa ja läm­mit­tä­nyt sau­nan. Ai niin ja imu­roi­nut, mut­ta vää­rin, kos­ka pii­ron­gin alta unoh­din.

Ajat­te­lin tä­nään, että on­ko­han van­he­ne­mi­sen var­ma merk­ki se, mi­ten usein ny­ky­ään muis­te­len kai­hol­la en­ti­siä ai­ko­ja ja mi­ten har­voin mie­tin in­nol­la tu­le­via. Alle kol­me­kymp­pi­se­nä osa­sin jät­tää pal­jon asioi­ta taak­se­ni pal­jon hel­pom­min ja uusiu­tua, vaih­taa kiin­nos­tuk­sen koh­tei­ta. Nyt tun­tuu, että mis­tään mikä on men­nyt mes­ta­ri­mer­kin jäl­keen päin vit­tua en ole pääs­syt yli. REDACTEDn kans on iha­nia het­kiä, mut­ta huo­maan mi­ten mo­nes­ti ne on vain luon­nol­lis­ten va­kioi­den, ei hen­ki­lö­koh­tais­ten muut­tu­jien, an­sioi­ta. Tot­ta­kai on mu­ka­vam­pi nuk­ku­maan men­nes­sään kä­per­tyä jol­le­kul­le lusi­kak­si tai ai­heut­taa ja saa­da or­gas­me­ja kuin käyt­tää sän­kyä yk­sin, mut­ta se oli­si mu­ka­vaa ke­nen ta­han­sa kans­sa, mitä tar­koi­tin luon­no­li­sel­la va­kiol­la. REDACTED… [REDACTED tuli ja pyy­si ylös nuk­ku­maan, apro­poo edel­li­se­ni.]