10. 12. 2018

Haa­vei­len kork­kaa­mat­to­man orans­sin muis­ti­kir­jan kork­kaa­mi­ses­ta 1. päi­vä­nä tam­mi­kuu­ta. Aloit­tai­sin sii­hen päi­vä­kir­jan, jos­sa kä­sit­te­li­sin vain hen­ke­viä, enkä käyt­täi­si ba­na­lis­me­ja ku­ten ”kor­ka­ta muis­ti­kir­ja”. Lun­ta on tul­lut vii­me päi­vi­nä huo­lel­la, ja olen nyt kah­te­na päi­vä­nä pe­räk­käin ko­lan­nut koko pi­han ja pi­ha­tien. Mah­ta­va tun­ne li­hak­sis­sa!

Jani kir­joit­ti Mar­gi­naa­liin vii­me vii­kol­la näh­neen­sä itku-unta, mis­tä imp­si­roi­tu­nee­na oma­kin ai­vo­ni ke­hit­te­li pit­käs­tä ai­kaa kun­non nyyh­ky­draa­man REDACTEDstä. Ke­hys­ta­ri­na­na oli Sher­ry Bean­sin keik­ka, jon­ka olin unoh­ta­nut täy­sin: en ol­lut har­joi­tel­lut pii­se­jä, ja olin pai­kal­la­kin Kaa­pe­li­teh­taal­la vain sat­tu­mal­ta oi­ke­aan ai­kaan mut­ta il­man nuot­te­ja ja keik­ka­vaat­tei­ta. REDACTED oli rai­vo­na, muut pet­ty­neen vai­te­liai­ta. REDACTEDä en näh­nyt, mut­ta ta­jusin mo­kan­nee­ni sen sil­mis­sä eni­ten, tai siis hu­kan­nee­ni hä­nel­tä ison vas­taan­tu­lon ti­lai­suu­te­na­ni kun­nos­tau­tua. Jo­na­kin toi­se­na yönä vii­me vii­kol­la sain sen­tään REDACTEDn lep­py­mään.