19. 2. 2014

Sa­noin REDACTEDlle en­nen tän­ne läh­töä, että jos ei täs­tä ir­tio­tos­ta ole apua, ko­kei­len seu­raa­vak­si te­ra­pi­aa. Juu­ri täl­lä het­kel­lä, toi­sin kuin usein, se ei tun­nu pääl­le­lii­ma­tul­ta, tu­hoon­tuo­mi­tul­ta, mui­den mie­lik­si lä­pi­käy­tä­väl­tä vaih­toeh­dol­ta, kun ajat­te­len sen yh­dek­si tu­ki­kei­nok­si mo­nis­ta sa­man­ai­kai­sis­ta enkä ai­noak­si ol­jen­kor­rek­si. Toi­nen mo­nis­ta on lii­kun­ta, jon­ka puut­teel­la olen vii­me ajat lai­min­lyö­nyt pää­tä­ni. Kaik­ki sa­lit joi­hin olen kurk­ki­nut vain ovat työn­tä­neet luo­taan, toi­set yk­si­puo­li­suu­del­laan, osa eksklusii­vi­suu­del­laan. No­lot­taa et­ten ole vie­lä aloit­ta­nut­kaan REDACTEDn laa­ti­maa oh­jel­maa: toi­saal­ta Ber­lii­nin-jäl­kei­set lonk­ka­ki­vut ovat saa­neet epäi­le­mään koko MM-haa­veen mie­lek­kyyt­tä. Ja jos sen kuop­paan, vit­tua­ko var­ten enää tree­na­ta? Ehkä juu­ri sitä.