17. 2. 2014

Olin vii­kon­lop­pu­na rei­pas, vaik­ken käy­nyt­kään Nymp­hen­bur­gin puis­tos­sa ja lin­nas­sa niin kuin ai­oin. Tree­na­sin sen si­jaan vä­hän: hyp­py­na­rua, ku­mi­nau­haa ja frees­ty­leä ka­dun­kul­man ko­ris­ken­täl­lä. Tein kol­me Lin­na­laa val­miik­si ja ko­ko­sin foot­ba­gis­ta la­jie­sit­te­lyn, joka saat­taa il­mes­tyä tors­tain Ilta-Sa­no­mien ur­hei­luo­sion liit­tees­sä las­ten olym­pia­lai­sis­ta. Aloi­tin tä­män it­se­hoi­to­kir­jan, sain mel­kein hom­mat­tua pre­paid­liit­ty­män — ajo­kort­ti ei kel­van­nut to­dis­teek­si — ja olin REDACTEDlla, työ­ka­ve­ril­la­ni, koko sun­nun­tai-il­lan ky­läs­sä. Vas­ta­pai­nok­si he­rä­sin vii­me yönä lon­kal­le vää­rään liik­kee­seen (”saa­ta­nal­li­set sät­keet”) eli ki­puun, jota uni on­nek­si aina vä­hän tur­rut­taa, enkä ol­lut aa­mul­la kau­ka­na su­kat­ta töi­hin läh­te­mi­ses­tä. Me­no­mat­kal­la it­ket­ti vä­hän ja pa­luu­mat­kal­la li­sää, ja lau­lat­ti Lee­vien ”Ke­nel­le soit­tai­sit vii­mei­sen pu­he­lun?”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.