25. 1. 2008

Rii­pus­tin tä­nään ni­me­ni ka­ma­ri­kuo­ro Kaa­mos ry:n pe­rus­ta­mis­asia­kir­jaan. Oli­si­pa haus­ka jos se vuo­sien myö­tä eta­bloi­tui­si kun­non kult­tuu­ri-ins­ti­tuu­tiok­si, jol­la yl­peil­lä. Tai no, mitä haus­kaa sii­nä nyt oi­keas­taan oli­si? Haus­kaa pi­täi­si olla kun men­nään yh­des­sä la­sil­li­sel­le, mut­ta ei tah­do mil­lään on­nis­tua mi­nul­ta. Ih­mi­sil­tä — ei vä­hi­ten it­sel­tä­ni — puut­tuu aito kiin­nos­tus toi­si­aan koh­taan, joka oli­si vält­tä­mä­tön edel­ly­tys tu­tus­tu­mi­sel­le. Ne jot­ka ei­vät tau­koa­mat­ta puhu omis­ta asiois­taan huo­maa­vat muis­ta, mi­ten tyl­sää se on, ja ovat hil­jaa, mikä ei se­kään ole ko­vin ins­pi­roi­vaa. Ei it­ses­tään pu­hu­mi­nen kiel­let­tyä­kään ole, mut­ta kun ta­po­ja on niin eri­lai­sia. REDACTEDn tapa ja REDACTEDn tapa, esi­mer­kik­si.

Kä­vin kol­man­te­na pe­räk­käi­se­nä päi­vä­nä Ki­sik­sel­lä tree­naa­mas­sa. Hen­ki­lö­koh­tai­seen jump­pa­tun­tii­ni si­säl­tyy yleen­sä, tä­nään­kin, noin 20 mi­nuut­tia jal­ka­hom­mia (frees­ty­leä, por­ras­loik­kaa, kyyk­ky­jä), 20 mi­nuut­tia yläk­rop­pat­ree­niä (vat­sa- ja sel­kä­li­has­liik­kei­tä, pun­ner­ruk­sia tai dip­paus­ta ja leu­an­ve­toa) ja lo­put 20 ve­nyt­te­lyä. En kyl­lä­kään las­ke mi­nuut­te­ja enkä pidä kir­jaa sii­tä mitä teen, mut­ta suu­rin piir­tein noin se aina me­nee. Eikä tun­nis­sa ehdi iki­nä kyl­läs­tyä, vaan seu­raa­va­na­kin päi­vä­nä te­kee mie­li. Huo­men­na pit­käs­tä ai­kaa pe­laa­maan.