Pireus, portti 1

No­neeh. Nel­jä ja puo­li tun­tia läh­töön, mut­ta en ole kä­ve­le­mäs­sä ta­ka­sin kau­pun­gin puo­lel­le lah­tea, oli ni­mit­täin ek­sy­mi­si­neen aika hui­ko­nen. Lai­van va­lo­tau­lus­sa lu­kee jo että welco­me aboard, mut­ta tus­kin siel­lä mi­kään ruo­ka­paik­ka on auki, ja tuos­ta odo­tus­sa­lin kan­tii­nis­ta saa sen­tään stan­dar­di­pa­ton­ke­ja. 36 eu­roa mak­soin li­pus­ta, ei paha. Ih­meel­lis­tä et­tei ole ole­mas­sa Pi­reuk­sen ter­mi­naa­lia, jos­ta tie­täi­si saa­van­sa jol­lain vi­ral­li­sel­la hin­nal­la os­tok­sen­sa, vaan lo­put­to­mas­ti mi­ni­mat­ka­toi­mis­to­ja jot­ka kaik­ki myyät lä­hes kaik­kien yh­tiöi­den lip­pu­ja. 3–4 pai­kas­sa hin­ta oli 36 eu­roa, Blue Sta­rin omas­sa kont­to­ris­sa 39,50 € (tai sit­ten nai­nen luu­li mi­nun ole­van me­nos­sa Ro­dok­sel­le).

Jos tämä on se tun­ne, jota mi­nun pi­täi­si op­pia sie­tä­mään, tämä adre­na­lii­ni­myr­ky­tys, joka vas­taan pa­ne­mis­ta seu­raa… Kat­soin tis­kil­tä hin­ta­la­pus­ta että 2,40 eu­roa pa­ton­ki. Pyy­sin että ”can I have one of the­se breads plea­se?” ”Sit down”, sa­noi nai­nen tis­kin ta­ka­na. Minä mie­les­sä­ni että tuon­ne­ko, mis­sä on tuh­ka­ku­pit pöy­dis­sä, ja että mis­tä se tie­tää mitä sort­tia tuua ku pa­ton­ke­ja oli sel­väs­ti eri­lai­sia. Jon­ku ajan sei­sos­ke­lin sii­nä, ja sama nai­nen tuli taas ja sa­noi ”sit down”. ”But I wan­na show you which bread I want”, sa­noin ja osoi­tin li­hai­sin­ta. ”Ok.” Me­nin is­tu­maan kä­den osoit­ta­maan suun­taan ja ajat­te­lin, että mik­si­hän tu­pa­koi­vil­le on peh­meäm­mät pen­kit. No, siel­tä tuli kant­tii­nin täti kah­den muo­vi­kel­muun kää­ri­tyn pa­ton­gin­puo­lik­kaan, la­sin vet­tä ja las­kun kans­sa. Kat­soin kuit­tia ja sii­nä luki 3,30 €. Minä että ”I thought it was 2,40”. ”Yes but it is the ser­vice.” ”Then I’m not paying it.” * ”I’m sor­ry but this is a ca­fe­te­ria and if you want to sit here…” ”I didn’t want to sit here, you as­ked me to sit here. I wan­ted to sit over the­re. I’m sor­ry”, sa­noin ja nousin sa­mal­la kun nai­nen läh­ti kan­ta­maan tar­jo­tin­taan ta­kai­sin. Tun­sin kiih­ty­myk­se­ni mut­ta luon­nol­li­ses­ti yri­tin näyt­tää rat­ki ras­va­tyy­nel­tä. (*Ai niin tä­hän vä­liin vie­lä että ”Why?” ”Because I don’t have enough mo­ney, I’m a stu­dent, I’m poor.”) Tot­ta­kai mi­nul­la se 90 sent­tiä oli­si ol­lut, mut­ta en ti­lan­nut vet­tä, en ti­lan­nut pal­ve­lua, ti­la­sin 2 eu­ron 40 sen­tin pa­ton­gin, ja sen ole­tin saa­va­ni. Nyt siel­lä ko­ti­kat­so­mois­sa var­maan ol­laan että “maas­sa maan ta­val­la” ja että ”mi­täs sitä noin pie­nis­tä pult­tia ot­ta­maan”, mut­ta olen niin lo­pen vit­tuun­tu­nut kai­ken­lai­seen kuse­tuk­seen ja kyh­ny­tyk­seen, jo­hon joka pai­kas­sa tör­mää, kun kul­kee rep­pu se­läs­sä ja pu­huu englan­tia. Jo­ko­han tuon­ne lai­vaan ot­ta­vat si­sään?