Blasé

It see­med to me that the­re was not­hing new to be disco­ve­red ever again. Our socie­ty was ut­ter­ly, rui­nous­ly de­ri­va­ti­ve […]. We were the first hu­man beings who would ne­ver see anyt­hing for the first time. We sta­re at the won­ders of the world, dull-eyed, un­derw­hel­med. Mona Lisa, the Py­ra­mids, the Em­pi­re Sta­te Buil­ding. Jungle ani­mals on at­tack, ancient ice­bergs col­lap­sing, volca­noes erup­ting. I can’t recall a single amazing thing I have seen first­hand that I didn’t im­me­dia­te­ly re­fe­rence to a mo­vie or TV show. A fuc­king com­mercial. You know the aw­ful sing­song of the blasé: Seeeen it. I’ve li­te­ral­ly seen it all, and the worst thing […] is: The second­hand ex­pe­rience is always bet­ter. The ima­ge is cris­per, the view is kee­ner, the ca­me­ra angle and the soundt­rack ma­ni­pu­la­te my emo­tions in a way rea­li­ty can’t any­mo­re. I don’t know that we are ac­tual­ly hu­man at this point, tho­se of us who are like most of us, who grew up with TV and mo­vies and now the In­ter­net. If we are bet­rayed, we know the words to say; when a lo­ved one dies, we know the words to say. If we want to play the stud of the smart-ass or the fool, we know the words to say. We are all wor­king from the same dog-ea­red script.

It’s a very dif­ficult era in which to be a per­son, just a real, ac­tual per­son, ins­tead of a col­lec­tion of per­so­na­li­ty traits se­lec­ted from an end­less au­to­mat of characters.

(Gil­lian Flynn: Gone Girl)

27. 9. 2015

REDACTEDssa käyn­ti oli taas ai­ka­moi­nen so­si­aa­li­nen koet­te­le­mus. On­nek­si muis­tin sen etu­kä­teen ja ym­mär­sin so­pia päi­vä­reis­sun enkä eh­do­tet­tua yö­ky­lää. Seit­se­män tun­tia ai­dan sei­pää­nä oli se­kin lii­kaa, mut­ta her­ra­mun­jee jos vie­lä sen pääl­le oli­si pi­tä­nyt to­dis­taa REDACTEDn so­seu­tu­mis­ta aa­mu­yö­hön ja gi­nis­tel­lä mie­len suo­jak­si itsekin.

109T:ssä ki­hau­tin pit­käs­tä ai­kaa ve­det sil­mii­ni har­mit­te­le­mal­la mie­les­sä­ni men­nei­tä. Is­tuin bus­sin kau­neim­man ty­tön edes­sä ja kuun­te­lin, kun jo­kin sen hel­läs­sä ja hem­peäs­sä ta­vas­sa pu­hua (äi­dis­tään poi­ka­ka­ve­ril­leen) toi yh­täk­kiä mie­leen REDACTEDn. Muis­ti­ku­va ja -ääni tu­li­vat sen ver­ran elä­vi­nä, var­sin­kin kun tyt­tö etäi­ses­ti näyt­ti­kin REDACTEDltä, että ikä­vä ja kont­ras­ti REDACTED kou­rai­si­vat alavatsaa.

REDACTED ky­se­li ulos, mut­ta nu­kuin sii­hen lii­an vä­hän vii­me yönä, enkä ha­lua olla kra­pu­las­sa, jos huo­men­na näen REDACTEDä.

23. 9. 2015

Muis­tan ke­vääl­lä pu­hel­lee­ni REDACTEDlle usein­kin, et­ten aio ko­vin äk­kiä yrit­tää uu­teen suh­tee­seen vaan mie­luum­min has­su­tel­la jon­kin ai­kaa nii­tä näi­tä. Yh­den yön jut­tu­ja en­nen ko­ke­mat­to­mal­le ja sii­hen näh­den, mi­ten vä­hän suun­ni­tel­mia ai­kee­ni to­teut­ta­mi­sek­si tein, ku­lu­nut kesä oli has­sut­te­lu­mie­les­sä mel­koi­nen me­nes­tys. Pus­sai­lin kuut­ta uut­ta tyt­töä ja ta­pai­lin kah­ta. Ihas­tuin ja ihas­tu­tin, mut­ta en suu­tut­ta­nut enkä sur­rut lii­kaa. Ras­kain­ta oli lo­pet­taa REDACTEDn kans­sa hen­gai­lu vas­toin sen toi­vei­ta, mut­ta hy­vää jäim­me mo­lem­mat toi­sil­lem­me tahtomaan.

Sekä tä­män päi­vän että ei­li­sen mu­ka­vim­mat het­ket vie­tin REDACTEDnka­dul­la. REDACTEDn vä­li­tyk­sel­lä sain sun­nun­tai­na so­vit­ta­ma­ni, REDACTEDn tä­nään vii­meis­te­le­mät housut hal­tuu­ni, ja tu­li­pa niis­tä mie­lui­set. Nu­kuin ei­len tun­nin ja tä­nään yli kah­den tun­nin päiväunet.

22. 9. 2015

Al­le­kir­joi­tin tä­nään muu­tok­sen työ­so­pi­muk­see­ni: teen lo­ka­kuun alus­ta vuo­den lop­puun ne­li­päi­väis­tä työ­viik­koa. Jää enem­män ai­kaa Rus­tii­kil­le, Muut­teel­le ja muul­le. Sain en­sim­mäi­set mats­kut sekä REDACTEDlta että REDACTEDlta ei­len.

REDACTED oli yötä. Ta­pa­sin sen kuu­kausi sit­ten Kal­les­sa, enkä ihan ta­jua mik­si edel­leen olem­me te­ke­mi­sis­sä. Emme eri­tyi­sem­min ar­vos­ta tai hu­vi­ta toi­siam­me, ja eh­käi­syn suh­teen on pattitilanne.

REDACTED kir­joit­ti pit­kän vies­tin, jos­sa ker­toi kuin­ka ei aio enää aja­tel­la mi­nua, kos­ka olen niin vä­lin­pi­tä­mä­tön. Mo­ni­sa­nai­sem­min ja kau­niim­min toki, mut­ta tuo­ta tar­koit­taen ja oi­ke­aan osuen. Tai no, täy­sin vä­lin­pi­tä­mä­tön en ole, mut­ta sii­tä vä­lit­tä­mi­se­ni ei tun­nu enää ys­tä­vyyt­tä enemmältä.

20. 9. 2015

Ta­pah­tuu taas niin pal­jon ja niin vai­kei­ta. Ker­roin tä­nään REDACTEDlle, että olen ta­pail­lut ke­sän ai­ka­na kah­ta tyyp­piä. Va­hin­gos­sa kävi ilmi, että tois­ta vii­mek­si täl­lä vii­kol­la. Ha­jot­ti­han se sitä, mut­ta ei niin pal­jon kuin olin pe­län­nyt. Ei täs­sä toi­ses­sa­kaan ta­pai­lus­sa pal­joa jär­keä ole, mut­ta enem­män tun­net­ta sen­tään kuin en­sim­mäi­ses­sä. Aloin tä­nään sir­tää näi­tä mer­kin­tö­jä Avo­kal­loon, jot­ta py­syi­si­vät kau­em­min tal­les­sa ja Ja­ni­kin pää­si­si taas pa­rem­min pää­ni si­säl­le. Tu­lin sa­mal­la lu­ke­neek­si kaik­ki Ota­nie­men-ke­sän teks­tit, ja per­ha­na, en muis­ta­nut­kaan mi­ten hy­vin osaan sanailla!