17. 2. 2014

Olin vii­kon­lop­pu­na rei­pas, vaik­ken käy­nyt­kään Nymp­hen­bur­gin puis­tos­sa ja lin­nas­sa niin kuin ai­oin. Tree­na­sin sen si­jaan vä­hän: hyp­py­na­rua, ku­mi­nau­haa ja frees­ty­leä ka­dun­kul­man ko­ris­ken­täl­lä. Tein kol­me Lin­na­laa val­miik­si ja ko­ko­sin foot­ba­gis­ta la­jie­sit­te­lyn, joka saat­taa il­mes­tyä tors­tain Ilta-Sa­no­mien ur­hei­luo­sion liit­tees­sä las­ten olym­pia­lai­sis­ta. Aloi­tin tä­män it­se­hoi­to­kir­jan, sain mel­kein hom­mat­tua pre­paid­liit­ty­män — ajo­kort­ti ei kel­van­nut to­dis­teek­si — ja olin REDACTEDlla, työ­ka­ve­ril­la­ni, koko sun­nun­tai-il­lan ky­läs­sä. Vas­ta­pai­nok­si he­rä­sin vii­me yönä lon­kal­le vää­rään liik­kee­seen (”saa­ta­nal­li­set sät­keet”) eli ki­puun, jota uni on­nek­si aina vä­hän tur­rut­taa, enkä ol­lut aa­mul­la kau­ka­na su­kat­ta töi­hin läh­te­mi­ses­tä. Me­no­mat­kal­la it­ket­ti vä­hän ja pa­luu­mat­kal­la li­sää, ja lau­lat­ti Lee­vien ”Ke­nel­le soit­tai­sit vii­mei­sen pu­he­lun?”

16. 2. 2014

Muu­tin viik­ko sit­ten Münc­he­niin. Jo vii­me tou­ko­kuus­sa kir­joi­tin REDACTEDlle ai­ko­va­ni. En minä sitä lu­paus­ta ole tääl­lä lu­nas­ta­mas­sa, mut­ta syy on ku­ta­kuin­kin sama kuin sil­loin. Pää. ”Sy­dän”. En ole kun­nos­sa, sel­lai­ses­sa kuin ha­luai­sin, se oma it­se­ni jon­ka on­nek­si vie­lä muis­tan ja joka saa­toin vain REDACTEDn seu­ras­sa olla. No, ehkä tuo vain-sana on lii­oit­te­lua. En­hän edes usko yh­teen omaan it­seen. Se mitä Ja­nil­le olen on vä­hin­tään yhtä re­hel­lis­tä, sii­tä nyt vain puut­tuu se, mikä (mi­nun ta­pauk­ses­sa­ni) mie­hen ja nai­sen vä­lil­lä on mah­dol­lis­ta, mut­tei vel­jes­ten. On­pa­han, si­vu­men­nen sa­noen, vai­kea muo­toil­la näi­tä aja­tuk­sia il­man ar­mah­ta­vaa backs­pacea. Edel­li­ses­tä ker­ras­ta, kun sa­mal­la ta­val­la vään­sin it­se­sen­suu­rin ku­ris­ta­vaa kät­tä, on kuusi vuot­ta. Mut­ta siis: sii­tä omas­ta it­ses­tä, jon­ka REDACTED mi­nus­ta sai esiin, olin niin saa­ma­rin yl­peä, ja sitä mitä nyt REDACTEDn kans­sa ja REDACTEDlle olen, hä­peän. Toi­sin­päin­hän sen kuu­lui­si olla, REDACTED.

Aikaa sitten

Jos­kus öi­sin minä mie­tin jo muu­ta,
ai­van kuin en edes muis­tais sua enää.
Ehkä jo­na­kin aa­mu­na sel­ke­nee sää,
ja kun he­rään on muis­to­si pois­sa.

Jos voi­sin minä toi­pui­sin kyl­lä,
si­nun ot­tees­tas va­paa jo oi­sin.
Jos vain voi­sin minä eläi­sin toi­sin
ja sa­noi­sin pääs­see­ni si­nus­ta jo ai­kaa sit­ten.

(Edu Ket­tu­nen: Ai­kaa sit­ten)